— No niin, uhraa sinä itsesi.
Christophe ei voinut olla nauramatta Aadan itsekkyydelle. Ja Aada itsekin nauroi.
— Toisen uhrautuminen on vain yhden rakkautta, sanoi Christophe.
— Ei suinkaan. Se luo molempain rakkauden. Minä rakastaisin sinua paljoa enemmän, jos sinä uhraisit itsesi tähteni. Ja ajattelehan, Christli, kuinka suuresti sinä puolestasi rakastaisit minua silloin, koska uhraisit itsesi; kuinka onnellinen sinä olisit.
He nauroivat molemmat, tyytyväisinä, kun olivat saaneet erimielisyytensä käännetyksi iloisempaan suuntaan.
Christophe nauroi ja katseli Aadaa. Pohjaltaan ei Aadalla ollut, niinkuin hän nyt sanoikin, mitään halua jättää Christophea; vaikka Christophe usein teki hänet ärtyiseksi ja ikävystytti häntä, niin tiesi hän kuitenkin, minkä arvoinen sellainen uskollisuus kuin Christophen oli; eikä Aada rakastanut ketään muita. Aada puhui näin vain leikillään, puoleksi sen tähden, että hän tiesi sen olevan Christophesta epämiellyttävää, puoleksi siksi, että hänelle tuotti huvia leikitellä epäilyttävillä ja epäsiisteillä ajatuksilla, aivan kuin jostakin lapsesta on suurin hauskuus tallustella likaisessa vedessä. Christophe tiesi sen seikan. Hän ei ollut siitä Aadalle vihoissaan. Mutta hän oli kyllästynyt näihin sairaloisiin pakinoihin, tuohon käsittämättömään taisteluun, joka jo oli alkanut hänessä Aadan epämääräistä ja sameaa luonnetta vastaan, olentoa vastaan, jota hän rakasti ja joka ehkä rakasti häntä; hän oli väsynyt niihin ponnistuksiin, joihin hänen täytyi antautua pettääkseen itseään Aadaan nähden, väsynyt joskus kyyneleihin saakka. Hän ajatteli joskus: "Miksi, miksi hän on sellainen? Miksi ihminen on sellainen? Kuinka elämä on matalaa!…" Samall'aikaa hän hymyili katsellen Aadan sieviä kasvoja, jotka kallistuivat hänen puoleensa, hänen sinisiä silmiään, kukoistavaa ihoaan, hänen nauruaan, hänen lavertelevaa ja hieman typerää suutaan, jonka rakosesta loistivat tuoreesti kieli ja kostean-kiiltävät hampaat. Heidän huulensa melkein koskivat toisiinsa; ja kuitenkin Christophe katseli häntä ikäänkuin kaukaa, sangen kaukaa, toisesta maailmasta; hän näki Aadan loittonevan usvaan. Ja sitten ei hän häntä enää nähnyt, ei hänen ääntänsä kuullut. Hän raukeni aivan kuin jonkinlaiseen hymyilevään unohdukseen, jonka vallassa hän ajatteli säveleitään, unelmiaan, tuhansia Aadalle aivan outoja asioita. Hän kuuli korvissaan erään laulun. Hän sävelteli tyynesti… Ah, musiikin ihanuutta!… Niin surullista, kuolemaan saakka! ja kuitenkin niin hyvää, rakastavaa, ah, se tuntuu hyvältä!… Se juuri on sitä, se juuri… Muu kaikki ei ole ollut totta.
Häntä ravistettiin käsivarresta. Ääni ärhensi hänelle:
— No, mikä sinulla? Ihan totta, sinähän olet hullua Miksi sinä katselet minua tuolla tavoin? Miksi sinä et vastaa?
Christophe näki nuo häntä katselevat silmät. Kuka tuo oli?… — Ah niin… — Christophe huokaisi.
Aada tutkisteli häntä. Hän koetti saada tietää, mitä Christophe ajatteli. Aada ei häntä ymmärtänyt, mutta hän tiesi, että tekipä hän mitä tahansa, hän ei saanut Christophea kokonaan käsiinsä, aina oli eräs ovi, josta hän pääsi häneltä pakoon. Aada kiehui salaa kiukkua.