— Keksi puhtaampia aiheita!
— Selitä edes. Sano, miksi sinä et siitä pidä.
— Ei kannata selittää, miksi tunkio haisee! Se haisee, sillä hyvä.
Minä tukin nenäni, ja menen pois.
Christophe lähti vimmoissaan Aadan luota; hän käveli katua pitkin askelin ja hengitti sisäänsä kylmää ilmaa.
Mutta Aada alkoi taas uudestaan, kerran, kaksi, kymmenesti. Hän veti laudalle kaikki asiat, jotka voivat Christophea loukata ja olla hänen tunnolleen vastenmielisiä.
Christophe ajatteli, että se oli vain neurasteenisen tytön sairaloista leikittelyä ja että Aadaa huvitti ärsytellä häntä. Hän kohautti hartioitaan, eikä ollut kuulevinaankaan: hän ei uskonut Aadan tarkoittavan totta. Siitä huolimatta teki hänen mielensä usein paiskata Aada ulos ikkunasta; sillä neurastenia ja neurasteeniset ihmiset eivät olleet laisinkaan hänen makunsa mukaisia…
Mutta kun hän oli ollut erossa Aadasta ainoastaan kymmenen minuttia, unohti hän kaiken, mikä hänestä oli Aadassa ollut vastenmielistä. Hän tuli takaisin Aadan luo koottuaan tuossa yksinäisyydessään kokonaisen varaston toiveita ja uusia, kauniita kuvitelmia. Hän rakasti Aadaa. Rakkaus on ainaista uskontoimitusta. Ei koske asiaan, onko Jumala olemassa vai ei: häneen uskotaan siksi, että vaan uskotaan. Samoin rakastetaan siksi, että rakastetaan: siihen ei tarvita järkisyitä!…
Sen jälkeen kuin Christophe oli haukkunut Vogelit, oli hänen ja hänen äitinsä mahdotonta enää jäädä taloon asumaan, ja Louisan oli täytynyt etsiä pojalleen ja itselleen uusi huoneisto.
Eräänä päivänä tulla tupsahti yhtäkkiä heidän luokseen Christophen nuorin veli Ernest, josta ei oltu saatu tietoja pitkiin aikoihin. Hänellä ei ollut nyt tointa, sillä kaikkialta, missä hän oli koettanut olla, oli hänet potkittu pois yhdestä paikasta toisensa jälkeen. Hänen kukkaronsa oli tyhjä ja terveytensä vialla: niinpä oli hän nyt nähnyt hyväksi tulla virkistymään äidin kodissa.
Ernest ei ollut huonoissa väleissä kummankaan veljensä kanssa; he eivät kyllä pitäneet häntä minkään arvoisena, ja sen hän tiesi; mutta hän ei ollut siitä heille millänsäkään, sillä se oli hänestä aivan yhdentekevä asia. Eivätkä veljetkään olleet hänelle vihaisia. Se olisi ollut hukattua vaivaa. Kaikki, mitä hänelle sanottiin, luiskahti hänestä syrjään jättämättä jälkeäkään. Hän hymyili kaunein, mielistelevin silmin, koetti tekeytyä naamaltaan katuvaiseksi, mutta ajatteli aivan muita asioita, myönsi kaikki, kiitti neuvoista, ja kiristi lopultakin rahaa kumpaiseltakin veljeltään. Vasten tahtoaankin oli Christophe kiintynyt tuohon sopuisaan veitikkaan, joka muistutti heidän isäänsä Melchioria niinkuin hän itse, vieläpä enemmänkin. Ernest oli kookas ja vankka kuten Christophe, hänen kasvonsa olivat säännölliset ja ilme reilu, silmät kirkkaat, nenä suora, suu hymyilevä, hampaat kauniit ja käytös viehkeä. Kun Christophe näki hänet, joutui hän aina aseettomaksi eikä voinut moittia häntä puoleksikaan sen vertaa kuin oli päättänyt: pohjaltaan tunsi hän jonkinlaista äidillistä mieltymystä tuota kaunista poikaa kohtaan, joka oli samaa verta kuin hänkin ja oli hänelle ainakin ruumiinmuotojen puolesta kunniaksi. Christophe ei uskonut häntä pahaksi; Ernest ei ollut suinkaan typerä; vaikkei hän ollutkaan saanut sivistystä, oli hänellä kuitenkin älyä; hän ei ollut pystymätön kiintymään myöskin älyllisiin asioihin. Hän nautti jollakin tavoin kuunnellessaan musiikkia; ja joskaan hän ei ymmärtänyt veljensä sävellyksiä, kuunteli hän niitä uteliaisuuden vuoksi. Christophe, jota ei omaisten suopeudella oltu pilattu, iloitsi nähdessään Ernestin eräissä konserteissaan.