Mutta huomattavin Ernestin kyvyistä oli veljien luonteiden tuntemus ja etevyys käyttää tuota taitoa hyväkseen. Christophe tiesi hyvin hänen itsekkyytensä ja välinpitämättömyytensä, hän näki kyllä, ettei Ernest ajatellut äitiä eikä häntä muulloin kuin itse heitä tarvitessaan: kuitenkin antoi hän Ernestin leppoisan käytöksen vetää häntä nenästä ja sangen harvoin jaksoi hän kieltää Ernestiltä mitään. Ernest oli hänestä paljoa mieleisempi kuin hänen toinen veljensä Rudolf, joka oli ankarasti järjestystä noudattava ja moitteeton, liikeasioihinsa kiintynyt, vahvasti moraalinen, ei pyytänyt rahaa eikä olisi sitä muillekaan antanut, ja tuli katsomaan äitiään säännöllisesti, aina sunnuntaisin, istuen heillä tunnin puhumatta kenestäkään muista kuin itsestään, kehuen itseään, kehuen liikettä, jossa palveli, ja kaikkea, mikä häneen koski, ei kysellyt toisten vointia, ei heistä laisinkaan välittänyt, ja meni matkaansa täsmällisesti tunnin loputtua tyytyväisenä, että oli täyttänyt velvollisuutensa. Tuollaista veljeä ei Christophe voinut kärsiä. Hän hommautui aina pois kotoa, kun Rudolf tuli heille. Rudolf kadehti Christophea; hän halveksi taiteilijoita, ja Christophen säveltäjämenestykset kiusasivat häntä, mutta kuitenkaan ei hän jättänyt käyttämättä edukseen perheen pikku kuuluisuutta niissä kauppapiireissä, joissa hän itse liikuskeli; mutta koskaan ei hän virkkanut tuosta maineesta sanaakaan äidille ja Christophelle: hän ei ollut heitä huomaavinaankaan. Sitä vastoin tiesi hän aina pienimmätkin epämieluiset tapahtumat, joita Christophelle sattui. Christophe halveksi hänen pikkumaisuuttaan, eikä ollut muka hänen huomautuksistaan tietääkseen; mutta pahempi seikka, sellainen, jota hän ei ensin aavistanutkaan, oli se, että osa niitä pahansuopia tietoja, jotka Rudolf hänestä sai, oli lähtenyt Ernestin suusta. Tuo pikkulurjus ymmärsi kyllä Christophen ja Rudolfin erilaisen arvon: ei ollut epäilemistäkään, että hän tunsi Christophen ylemmyyden ja että hän ehkä oli suopeakin hänelle hänen vilpittömyytensä tähden, joskin hiukan ivallisella tavalla. Mutta hän piti hyvän huolen siitä, että voi käyttää tuota vilpittömyyttä hyväksensä; ja samalla, kun hän halveksi Rudolfin mataluutta, kiskoi hän siitäkin hävyttömästi itselleen hyötyä. Ernest mairitteli Rudolfin turhamaisuutta ja kateutta, otti nöyrästi vastaan hänen haukkumisensa, varusti hänet tuoreilla tiedoilla kaupungin julkisista juoruista, varsinkin Christophea koskevista, — ja niistä onki hän aina ihmeellisen tarkat tiedot. Hän saavutti tarkoituksensa; ja vaikka Rudolf olikin kovin saita, antoi hän Ernestin kyniä itseään, samoin kuin Christophekin.
Siten kiskoi Ernest heitä molempia ja pilkkasi samalla mitalla heitä kumpaakin. Ja molemmat he pitivät hänestä.
Kaikesta ovelista tempuistaan huolimatta oli Ernest kurjassa tilassa nyt äitinsä luokse ilmestyessään. Hän tuli Münchenistä, jossa hän oli saanut ja melkein heti tapansa mukaan menettänyt paikkansa. Hänen oli täytynyt kulkea jalkaisin suurin osa matkaa, pahimpana sade-aikana ja nukkuen Herra tiesi missä. Hän oli loan vallassa, vaatteet rikki, kuin mikä kerjäläinen, ja hän yski surkeasti; sillä hän oli matkalla saanut pahan keuhkokatarrin. Louisa tyrmistyi, ja Christophe juoksi liikutettuna hänen luokseen heti, kun he näkivät hänen astuvan sisään. Ernestin oli helppo heruttaa kyyneleitä, eikä hän jättänyt tätä vaikuttavaa keinoa käyttämättä; kohtauksesta tuli yleinen heltyminen: he itkivät kaikki kolme sylitysten.
Christophe antoi Ernestille huoneensa; hankittiin sängynlämmitin, ja sairas, joka näytti tuossa paikassa heittävän henkensä, sijoitettiin vuoteeseen. Louisa ja Christophe istuivat hänen pääpuolessaan vuorotellen öisin häntä vaalimassa. Tarvittiin lääkäri, lääkettä, lämmittää kamari hyvin, erikoista ruokaa.
Sitten täytyi hänet hommata uusiin vaatteisiin kiireestä kantaan: aluspuvut, kengät, päällysasu, kaikki oli hankittava kokonaan uudestaan. Ernest antoi hoidella itseään. Louisa ja Christophe iskivät ankarasti suontansa saadakseen jotain säästymään näihin menoihin. Heidän raha-asiansa olivat nykyään sangen vaikeat: muutto uuteen paikkaan, kalliimpi huoneisto kuin entinen, joskin yhtä epämukava, Christophella entistä vähemmän tunteja ja kuitenkin menot lisääntyneet. He tuskin saivat pysymään asiat tasapainossa. Heidän täytyi ponnistaa kaikki voimansa. Christophe olisi kyllä saattanut kääntyä Rudolfin puoleen, joka oli paremmissa varoissa kuin hän; mutta sitä hän ei tahtonut tehdä: hänestä oli kunnianasia pitää itse huoli veljestänsä. Hän luuli sen velvollisuudekseen, koska hän oli veljeksistä vanhin, — ja koska hän oli Christophe. Häpeästä suunniltaan täytyi hänen nyt lähteä itse hyväksymään eräs tarjous, jonka hän oli pari viikkoa sitten vihoissaan hyljännyt, nimittäin erään rikkaan ja maineettoman amatöörin ehdotus, jonka jälleen muuan välittäjä oli esittänyt Christophelle: tuo amatööri tahtoi ostaa Christophelta jonkin sävellyksen julkaistakseen sen omalla nimellään. Louisa taas sitoutui korjailemaan kaiket päivät ihmisten liinavaatteita. Hän ja Christophe salasivat toisiltaan nämä uhrautumishommansa. He valehtelivat toisilleen, mistä olivat saaneet rahaa, kun toivat sitä kotiin.
Taudista toipuessaan tunnusti Ernest eräänä päivänä istuen kuurussa takkavalkean ääressä ja yskien rajusti pitkän aikaa, että hänellä oli eräitä velkojakin. Ne velat maksettiin. Kukaan ei häntä niistä soimannut. Sellainen ei olisi ollut kaunista sairasta ja tuhlaajapoikaa kohtaan, joka tuli katuvaisena kotiin. Sillä koettelemukset näyttivät Ernestin muuttaneen. Hän puhui kyyneleet silmissä entisistä harha-askeleistaan. Ja Louisa syleili häntä ja pyysi häntä olemaan enää niitä ajattelematta. Ernest oli mielistelevä olento: hän oli aina osannut mairia äitiään hellyydellä; Christophe oli ennen ollut siitä hänelle hiukan kateellinenkin. Mutta nyt oli hänestä luonnollista, että nuorempi ja heikompi veli sai enemmän rakkauttakin osakseen. Hän itse piti Ernestiä paremminkin poikanaan kuin veljenään, vaikka heidän ikäeronsa olikin vähäinen. Ernest käyttäytyi sangen kunnioittavaisesti häntä kohtaan; hän vihjaili joskus, minkälaisen taakan Christophe oli ottanut hartioilleen, puhui hänen rahallisista uhrauksistaan…; mutta silloin ei Christophe antanut hänen jatkaa, ja Ernest alistui kiittämään ainoastaan nöyrällä ja liikutetulla katseella. Hän myönteli Christophen neuvot oikeiksi; hän näytti voivan alkaa uutta elämää, pystyvän ryhtymään parannuttuaan vakavasti työhön.
Ernest parani; mutta toipumisaika oli pitkä. Lääkäri selitti, että hänen kovin väärinkäytetty terveytensä tarvitsi vielä varovaista hoitelua. Ernest jäi siis yhä edelleen kotiin äidin luokse, jäi osille Christophen vuoteesta, söi hyvällä ruokahalulla veljensä ansaitsemaa leipää ja pieniä herkkuruokia, joita Louisa koetti kaikin keinoin hänelle hankkia. Hän ei ollut lähdöstä tietääkseenkään. Eivätkä Louisa ja Christophe siitä hänelle suinkaan puhuneet. He olivat liian onnellisia, kun olivat jälleen löytäneet rakastetun pojan ja veljen.
Vähitellen alkoi Christophe viettäessään illat pitkät Ernestin kanssa jutella hänelle välittömämmin omia asioitaan. Hänen teki mieli avata sydäntänsä jollekulle. Ernest oli älykäs; hänellä oli nopea tajunta ja hän ymmärsi — tai näytti ymmärtävän — kaiken puolella sanalla. Hänen kanssaan oli ilo jutella. Kuitenkaan ei Christophe uskaltanut virkkaa vielä mitään siitä, mikä oli lähinnä hänen sydäntään: rakkaudestaan. Sillä häntä hillitsi jonkinlainen kainous. Ernest, joka tiesi jo kaikki, ei ollut tietävinään mitään.
Eräänä päivänä lähti Ernest, nyt täysin terveenä, kävelemään iltapuolella auringon paisteessa pitkin Rheinin rantaa. Vähän matkaa kaupungista huomasi hän eräässä hälisevässä ravintolassa, jonne kaupungista tultiin sunnuntaisin tanssimaan ja kallistamaan pikaria, Christophen Aadan ja Myrrhan seurassa samassa pöydässä. Tytöt pitivät kovaa ääntä. Christophe näki puolestaan Ernestin ja punastui. Ernest tekeytyi hienotunteiseksi, ja meni ohitse tulematta heidän luokseen.
Christophe oli kovin hämillään tästä kohtauksesta: se sai tuntemaan hänet paremmin, millaisessa seurassa hän oleskeli; ja hänestä oli tuskallista, että veli hänet näki siellä: ei ainoastaan siksi, että hän arveli tästä lähtien menettävänsä oikeutensa tuomita Ernestin käytöstä, vaan myöskin sen tähden, että hänellä oli vanhimman veljen velvollisuuksista sangen korkea, yksinkertainen ja hieman arkamainen käsitys, sellainen, että se olisi monista muista tuntunut suorastaan naurettavalta: hän ajatteli, että jos hän löi laimin velvollisuutensa niinkuin hän teki, alensi hän itseään omissa silmissään.