Kun Christophe ja Ernest tulivat molemmat illalla yhteiseen kamariinsa, odotti Christophe, että Ernest vihjailisi jollakin tavalla tuohon päivän tapahtumaan, mutta Ernest oli viisaasti vaiti, ja hänkin odotti. Silloin, riisutuessaan, päätti Christophe puhua hänelle rakkaudestaan. Christophe oli niin hämmennyksissään, ettei hän tohtinut katsoa Ernestiin; ja arkuudessaan turvautui hän jöröön ja katkonaiseen puhetapaan. Ernest ei auttanut häntä sulavuuteen; hän oli vaiti, eikä katsonut myöskään puolestaan Christopheen, mutta näki hänet kuitenkin: häneltä ei jäänyt huomaamatta, miten paljon Christophen kömpelöissä ja avuttomissa sanoissa oli koomillista. Christophe tuskin uskalsi hiiskua Aadan nimeä; ja kuva, jonka hän Aadasta antoi, olisi sopinut mihin rakastettavaan naiseen tahansa. Mutta hän puhui rakkaudestaan; ja heittäytyen vähitellen hellyyden valtaan, joka täytti hänen sydämensä, hän sanoi, mikä onni on rakastaa, kuinka ihminen on viheliäinen ennen kuin hän on nähnyt tuon valonsa yössä, ja ettei elämä ole mitään ilman pyhää ja syvää rakkautta. Toinen kuunteli vakavana; hän vastasi hienovaistoisesti eikä tehnyt minkäänlaisia kysymyksiä; mutta heltynyt kädenpuristus osoitti muka, että hän oli samaa mieltä kuin Christophe. He purkivat toisilleen ajatuksiaan rakkaudesta ja elämästä. Christophe oli onnellinen, että häntä oli niin ymmärretty. He syleilivät toisiaan veljellisesti ennenkuin asettuivat nukkumaan.
Christophelle tuli sitten tavaksi uskoa rakkausasioitaan Ernestille, jonka vaiteliaisuus oli hänet aivan rauhoittanut, mutta teki sen kuitenkin hyvin arkatuntoisesti eikä paljastanut mitään liikaa. Hän antoi Ernestin huomata kautta rantain huolensa Aadaan nähden; mutta koskaan ei hän Aadaa syyttänyt: hän soimasi ainoastaan itseään, ja kyyneleet silmissä hän julisti, ettei hän voisi elää jos Aadan kadottaisi.
Hän ei unohtanut puhua Aadalle myöskään Ernestistä: hän kiitti Ernestin älyä ja kauneutta.
Ernest ei pyytänyt Christophea esittelemään itseään Aadalle; mutta hän sulkeutui alakuloisesti kamariin ja kieltäytyi lähtemästä sieltä mihinkään, sanoen, ettei hän tuntenut kaupungissa ketään. Christophe moitti itseään siitä, että hän lähti sunnuntaisin maalle kävelyretkille Aadan kanssa ja jätti veljensä yksin kotiin. Kuitenkin tuntui hänestä kiusalliselta, ettei hän olisi saanut olla yksin ystävättärensä kanssa; mutta hän syytti itseään itsekkäisyydestä ja ehdotti viimein, että Ernest tulisi heidän mukaansa.
Esittely tapahtui Aadan ovella, hänen asuintalonsa sisäportailla. Ernest ja Aada tervehtivät toisiaan jäykän kohteliaasti. Aada tuli sitten ulos, ja hänen perästään hänen eroittamaton ystävättärensä Myrrha. Kun viimemainittu näki Ernestin, puhkesi hänen huuliltaan hämmästyksen huudahdus. Ernest hymyili, lähestyi ja syleili Myrrhaa, joka näytti pitävän sitä aivan luonnollisena asiana.
— Kuinka! Tehän tunnette toisenne? kysyi Christophe ällistyneenä.
— Erinomaisesti! vastasi Myrrha nauraen.
— Milloinka te olette tutustuneet?'
— Kauan sitten!
— Ja sinä tiesit sen? kysyi Christophe Aadalta? Miksi et sitä minulle sanonut?