— Minä nyt muka tuntisin Myrrhan kaikki rakastajat, virkkoi Aada kohauttaen olkapäitään.

Myrrha sai puheen jälleen vilkastumaan ollen muka suuttuvinaan. Christophen tiedot supistuivat siihen. Hän oli tullut surulliseksi. Hänestä tuntui, että Ernest, Myrrha ja Aada olivat olleet hänelle vilpillisiä, vaikka hän ei totta sanoen voinut syyttää heitä mistään valheesta; mutta olihan vaikea uskoa, että Myrrha, jolla ei ollut mitään salaisuutta Aadalle, olisi peitellyt tätäkään asiaa häneltä, enempää kuin sitäkään, etteivät Ernest ja Aada olisi tunteneet toisiaan jo aikaisemmin. Christophe piti heitä silmällä. Mutta Ernest ja Aada puhuivat keskenään vain jonkun jokapäiväisen sanan ja koko kävelyretken aikana ei Ernest sitten välittänyt muusta kuin Myrrhasta. Aada puolestaan puheli ainoastaan Christophelle; ja hän oli Christophea kohtaan paljoa rakastettavampi kuin tavallisesti.

Siitä alkaen tuli Ernest mukaan kaikille heidän kävelyretkilleen. Christophe olisi mielellään tahtonut hänestä päästä, mutta hän ei uskaltanut sitä sanoa. Ei silti, että hänellä olisi ollut muita syitä erottaa veljeään seurasta kuin se, että hän häpesi pitää häntä huvittelu-toverinaan. Christophe ei epäillyt mitään eikä Ernest antanutkaan hänelle siihen aihetta. Hän näytti kiintyneen Myrrhaan, ja Aadaa kohtaan käyttäytyi hän kohteliaasti ja syrjään vetäytyvästi, jopa melkein sopimattoman hienotunteisesti; näytti kuin hän olisi tahtonut antaa hieman veljensä rakastajattarellekin sitä kunnioitusta, jota hän tunsi Christophea itseään kohtaan. Aada ei sitä kummastunut, ja hän piti tarkan vaarin itsestään.

He tekivät yhdessä pitkiä kävelyretkiä. Veljekset kulkivat edeltä; Aada ja Myrrha seurasivat heitä, nauraen ja supatellen, parin askeleen päässä. He pysähtyivät usein pitkäksi aikaa juttelemaan toistensa kanssa, keskellä maantietä. Christophe ja Ernest seisahtuivat myöskin heitä odottamaan. Viimein tuli Christophe kärsimättömäksi ja lähti menemään; mutta pian hän kääntyi harmissaan takaisin, kuin kuuli Ernestin nauravan ja puhuvan jotakin noiden kahden lavertelijan kanssa. Hän olisi tahtonut tietää, mitä he keskustelivat; mutta kun hän pääsi heidän luoksensa lakkasi heidän pakinansa.

— Mitä salavehkeitä teillä aina on? kysyi hän. Hänelle vastattiin jotain leikillistä. Nuo kolme vetivät yhtä köyttä kuin varkaat.

Christophe riiteli eräänä sunnuntai-aamuna Aadan kanssa. Sitten mököttivät he toisilleen koko alkupuolen huvimatkaa. Aada ei ollut arvokkaan ja loukatun näköinen niinkuin hän tavallisesti sellaisissa tapauksissa menetteli, kostaen siten, että koetti olla niin sietämättömän ikävä kuin mahdollista. Tällä kertaa hän sensijaan ei ollut muka tietääkseen koko Christophesta, vaan pakisi kävelyretkellä toisten toverusten kanssa ja oli erinomaisella tuulella heidän seurassaan. Tuntui kuin hän pohjaltaan olisi oikein toivonut tätä riitaa.

Christophe olisi hyvin mielellänsä tahtonut tehdä jälleen sovinnon; hän oli rakastuneempi kuin koskaan ennen. Hänen hellyyteensä yhtyi kiitollisuus kaikesta, mitä hyvää heidän rakkautensa oli hänelle tuonut, ja hän suri, että he tuhlasivat aikaa tällaisilla älyttömillä riidoilla, — ja pelkäsikin jotain merkillistä: se oli salaperäistä tunnetta, että tämä rakkaus oli loppuva. Hän katseli alakuloisena Aadan kauniita kasvoja, Aadan, joka ei nyt ollut häntä näkevinäänkään, vaan naureskeli toisten kanssa; nuo kasvot herättivät hänessä niin paljon kalliita muistoja, hyvän rakkauden ja läheisen yhdessäolon muistoja; ja niissä hurmaavissa kasvoissa oli joskus, — (samoin tälläkin hetkellä) — niin paljon hyvää ja puhtaan hymyilevää, että Christophe kummasteli mielessään, miksi heidän välinsä eivät olleet paremmat, miksi he turmelivat tahallaan ilonsa, miksi Aada koetti itsepintaisesti unohtaa heidän onnelliset hetkensä, väittää ne olemattomiksi, ja taistella kaikkea vastaan, mikä hänessä oli hyvää ja kunniallista; — mitä omituista tyydytystä Aadalle tuottikaan häiritä ja tahrata heidän tunteittensa puhtautta, vaikkapa ainoastaan ajatuksilla. Christophe kaipasi suunnattomasti saada uskoa siihen olentoon, jota hän rakasti, ja hän koetti nyt viimeisen kerran rauhoittaa itseään kuvitelmilla. Hän syytti itseään: hän oli muka väärässä; hänen tuntonsa kolkutti, kun hän ajatteli, millaiseksi hän syytti Aadaa mielessään; ja hän oli muka itse liian tyly.

Christophe lähestyi Aadaa, hän koetti päästä puheisiin hänen kanssaan: Aada ei vastannut hänelle muuta kuin pari kuivaa sanaa: hän ei tahtonut laisinkaan tehdä hänen kanssaan sovintoa. Christophe toivoi sitä ehdottomasti, hän kuiskasi Aadan korvaan ja pyysi häntä hiukan puheilleen, syrjemmällä muista. Aada seurasi häntä nyrpeän näköisenä. Kun he olivat jääneet jonkun askeleen päähän toisista eivätkä Myrrha ja Ernest voineet heitä enää nähdä, tarttui Christophe rajusti Aadan käsiin, hän pyysi häneltä anteeksi, polvistui hänen eteensä, metsässä, keskellä lakastuneita lehtiä. Christophe sanoi, ettei hän voinut elää näin, riidassa Aadan kanssa; hän ei voinut enää nauttia koko kävelyretkestä, ei kauniista päivästä, hän ei voinut nauttia mistään, ei enää edes hengittääkään, kun tiesi Aadan häntä vihaavan; hän kaipasi niin suuresti Aadan rakkautta. Niin, hän oli usein väärämielinen, väkivaltainen, epämiellyttävä; hän pyysi Aadaa antamaan hänelle anteeksi: syynä siihen kaikkeen oli hänen rakkautensa; hän ei voinut sietää Aadassa mitään keskinkertaista, mitään joka ei ollut Aadan ja heidän kauniin yhdessäolonsa muistojen arvoista. Christophe palautti ne muistot Aadan mieleen, kertoi hänelle heidän ensimmäisen kohtauksensa, ensimmäiset yhdessä vietetyt päivät; hän sanoi, että hän rakasti Aadaa yhä niinkuin ennen, että hän rakastaisi häntä aina. Älköön Aada jättäkö häntä! Aada oli hänelle kaikki kaikessa… Aada kuunteli häntä, hymyillen, hämmentyneenä, melkein heltyneenä. Hän katseli Christophea jälleen suloisin silmin, katsein, jotka ilmaisivat, että rakkaus eli ja etteivät he enää olleet toisilleen suutuksissa. He suutelivat toisiaan ja painuivat kädet tiukasti toistensa ympärillä edelleen lehdettömään metsään. Christophe oli Aadasta kiltti, ja hän oli kiitollinen hänelle noista hellistä sanoista; mutta hän ei silti luopunut pahankurisista oikuistaan, jotka hän oli saanut päähänsä. Kumminkin hän nyt epäröi hiukan, hän ei ollut aivan luja päätöksessään. Ja sittenkään ei hän jättänyt tekemättä, mitä oli ajatellut. Minkä tähden? Kuka sen voi selittää?… Senkö vuoksi, että hän oli varmasti päättänyt sen tehdä?… Kuka tietää? Hänestä tuntui ehkä omintakeisemmalta ja makeammalta pettää ystäväänsä juuri sinä päivänä, näyttääkseen hänelle ja itselleen, että hän oli vapaa. Hän ei ajatellut, että hän voisi kadottaa Christophen: sitä ei hän olisi tahtonut. Hän luuli olevansa hänestä varmempi kuin koskaan ennen.

Seurue oli tullut aholle. Siitä haarautui kaksi eri tietä! Christophe lähti menemään toista niistä. Ernest väitti, että toinen veisi suorempaan sille kukkulalle, jonne he nyt aikoivat mennä. Aada oli samaa mieltä hänen kanssaan. Christophe tunsi tien hyvin, sillä hän oli kulkenut sitä usein, ja väitti, että nuo toiset olivat väärässä. He pysyivät jyrkästi mielipiteessään, ja silloin sovittiin, että koetettaisiin; ja kumpikin puoli löi vetoa saapuvansa omaa tietänsä ensin perille. Aada lähti Ernestin kanssa toista polkua, Myrrha seurasi Christophea; hän oli muka aivan vakuutettu että Christophe oli oikeassa; ja siihen hän lisäsi:

"Kuten aina." Christophe oli käsittänyt vedon vakavasti; ja kun hän ei koskaan halunnut joutua tappiolle, kulki hän nopein askelin, niin, liian nopeasti Myrrhan mielestä, jolla ei ollut laisinkaan niin kiire kuin Christophella.