— Älä hätäile, hyvä ystävä, sanoi hän Christophelle pilkallisesti ja tyynesti; kyllä me joka tapauksessa joudumme ennen.
Christophelle tuli jokin epäilys:
— Se on totta, sanoi hän; ehkä kuljemme liian nopeasti: se ei kuulu vetoon.
Hän hiljensi askeleitaan.
— Mutta minä tunnen heidät, jatkoi Christophe; olen varma, että he juoksevat ennättääkseen sinne ennen meitä.
Myrrha purskahti nauruun:
— Ei ei, älä ole milläsikään siitä!
Myrrha riippui Christophen käsipuolessa, hän painautui aivan Christophea vasten. Hän oli hiukan lyhyempi kuin Christophe ja katseli kävellessään ylös häneen, älykkäin ja hyväilevin silmin. Hän oli tosiaan sievä ja kiehtova. Christophe tuskin tunsi häntä nyt: kukaan ei ollut alttiimpi hetkellisille muutoksille kuin Myrrha; tavallisesti olivat hänen kasvonsa kelmeät ja pöhöiset; mutta ei tarvittu muuta kuin pieni kiihdytys, jokin iloinen ajatus tai halu miellyttää, niin tuo vanhamainen ilme katosi ja Myrrhan poskille syttyi puna, rypyt silmäluomista, silmien alta ja ympäriltä hävisivät, hänen katseensa syttyi, ja hänen koko muotonsa sai sellaisen nuoruuden, elämän ja älykkyyden sävyn, ettei Aadan piirteissä ollut moisesta merkkiäkään. Christophe hämmästyi Myrrhassa huomaamaansa muutosta, hän käänsi katseensa pois välttäen Myrrhan silmiä: hän oli hieman hämmennyksissään, näin kahden kesken Myrrhan kanssa. Myrrhan läsnäolo vaivasi häntä; hän ei kuunnellut, mitä tyttö sanoi, eikä vastannut hänelle, tai hän vastasi aivan päin honkia: hän ajatteli, tahtoi ajatella pelkästään Aadaa. Hän muisteli miten kauniisti Aada oli juuri äsken häneen katsellut, muisteli hänen hymyään, hänen suudelmaansa; ja hänen sydämensä täytti ylenpalttinen rakkaus. Myrrha koetti puhua hänelle, kuinka kaunis metsä oli: nuo pienet ja hienot oksat, taustanaan kuulas taivas; niin, kaikki oli kaunista: pilvi oli haihtunut, Christophe oli saanut Aadan takaisin; hänen oli onnistunut sulattaa jää heidän väliltään, he rakastivat jälleen toisiaan; olivatpa toisiaan lähellä tai kaukana ja erillään, olivat he kuitenkin aivan yhtä. Christophe huokaisi helpoituksesta; kuinka keveä ilma nyt oli! Aada oli tullut hänelle takaisin… Kaikki muistutti hänelle Aadasta… Sää oli hiukan kostea: eiköhän Aadalla ollut kylmät… Kauniita puita verhosi kuura: mikä vahinko, ettei Aada niitä puita nähnyt!… Mutta Christophe muisti lyödyn vedon, ja hän kiirehti taas askeleitaan; hän varoi tarkoin, ettei vain eksyisi tieltä. Ja hän huudahti riemuissaan päästyään perille:
— Me jouduttiin ensimmäisinä.
Hän heilutti iloisesti hattuaan. Myrrha katseli häneen hymyillen.