Kukkula, jonka laella he nyt seisoivat, oli pitkä kalliojyrkänne keskellä metsää. Tuota huippua ympäröivät pähkinä- ja vaivaistammipensaat, ja sieltä näkyi kauas: metsäisiä rinteitä punasinervien ja usvan harsoamien kuusenlatvojen takaa, sekä Rhein-virta, joka kiemurteli nauhana sinertävässä laaksossa. Ei linnunviserrystä kuulunut. Ei ääntä, ei tuulen henkäystä. Oli liikkumaton ja hartaan-tyyni talvinen päivä, joka lämmitteli viluissaan värähdellen auringon turtuneessa valossa. Silloin tällöin kajahti kaukaa laaksosta junan lyhyt vihellys. Christophe seisoi jyrkänteen reunalla ja katseli maisemaa. Myrrha tarkasteli Christophea.
Christophe kääntyi Myrrhan puoleen, selvästi oikein hyvällä tuulella.
— Kas niin, ne laiskurit, virkkoi hän; johan sanoin sen heille!… No, mitäpä muuta, täytyy heitä odottaa…
Hän heittäytyi loikomaan auringonpaisteeseen, pengermälle, joka oli rakoillut kuivuudesta.
— Aivan niin, odotetaan, sanoi Myrrha ottaen hatun pois päästään.
Myrrhan äänessä oli jotain niin pilkallista, että Christophe kohottausi ylös ja katsoi häneen.
— No, mitä nyt? kysyi Myrrha rauhallisesti.
— Mitä sinä sanoit?
— Minä sanoin, että odotetaan vaan. Ei kannattanut, kuten näet, juoksuttaa minua niin kiireesti.
— Se on totta.