He odottivat, loikoen molemmat rosoisella pengermällä. Myrrha hyräili jotakin laulua. Christophe hyräili myöskin muutamia säkeitä. Mutta hän keskeytti vähän väliä kuunnellen korva tarkkana:
— Nyt he taitavat tulla, olin kuulevinani. Myrrha lauloi yhä vaan.
— Ole nyt hiljaa, hetkinen. Myrrha keskeytti.
— Ei, se ei ollut mitään. Myrrha alkoi taas laulaa. Christophe ei pysynyt enää paikallaan:
— Ehkäpä he ovat eksyneet.
— Eksyneetkö? Ei täällä voi eksyä. Ernest tuntee kaikki tiet.
Omituinen ajatus pälkähti Christophen päähän.
— Jospa he pääsivät tänne ennen meitä, ja lähtivät takaisin jo ennenkuin me tulimme?
Myrrha makasi seljällään maassa ja katseli taivaaseen, ja puhkesi keskellä lauluaan niin hurjaan nauruun, että oli tikahtua. Christophe pysyi itsepintaisesti mielipiteessään. Hän tahtoi nyt lähteä asemalle, ja sanoi, että ystävät olivat varmaan jo siellä. Myrrha päätti jättää kylmän salailunsa.
— Se olisi hyvä keino juuri joutuaksemme heistä erilleen!… Eihän ole sovittu mitään asemalla kohtaamisesta. Mehän päätimme tavata toisemme täällä.