Christophe istahti häntä lähelle. Myrrhaa Christophen odottelu huvitti. Christophe tunsi, että Myrrha tarkasteli häntä ivallisin silmin. Hän alkoi nyt tosiaan tulla rauhattomaksi, — rauhattomaksi, mihin Aada ja Ernest olivat joutuneet: hän ei heitä laisinkaan epäillyt. Hän nousi jälleen ylös. Hän sanoi, että nyt täytyisi mennä takaisin metsään, etsiä ja huutaa heitä. Myrrhan kurkusta kuului silloin pieni naurunkurahdus; hän oli ottanut taskustaan neulan ja sakset, alkoi nyt ratkoa hatustaan irti sulkia, ja ompeli sitten ne siihen kiinni uudella tavalla: hän näytti aikovan jäädä tähän kaikeksi päivää.
— Ei, hölmöseni, vastasi hän Christophelle. Jos he tahtoisivat tulla, luuletko, etteivät he osaisi tänne?
Se iski Christophea suoraan sydämeen. Hän käännähti Myrrhaan päin; tyttö ei häneen katsellut, vaan jatkoi työtään. Christophe meni lähemmäksi häntä:
Myrrha! sanoi hän.
— No? äännähti Myrrha keskeyttämättä ompeluaan.
Christophe asettui polvilleen voidakseen tarkastaa häntä paremmin.
— Myrrha! toisti Christophe.
— No, mikä nyt? kysyi Myrrha nostaen silmänsä työstä ja katsellen häneen hymyillen. Mikä sinulla on?
Nähdessään, että Christophe oli aivan tyrmistynyt, tuli Myrrha ilveilevän näköiseksi.
— Myrrha! kysyi Christophe kurkkuun takertuvin äänin, sano, mitä sinä tästä ajattelet…