Christophe ravisti häntä rajusti:
— Älä naura! Minkä tähden sinä naurat? Sinä et nauraisi, jos se olisi totta! Sinä pidät Ernestistä…
Myrrha nauroi vain. Ja vetäen Christophea luokseen suuteli hän häntä. Vasten tahtoaankin Christophe suuteli Myrrhaa. Mutta kun hän tunsi hänen huultensa kosketusten, noiden huulten, jotka olivat vielä lämpöiset hänen veljensä suudelmista, riuhtausi hän taaksepäin, piti Myrrhan päätä kiinni edessään ja kysyi:
— Sinä tiesit sen? Oliko se teidän kesken sovittu?
Myrrha äännähti: "Oli", ja nauroi.
Christophelta ei päässyt ääntä, hänessä ei näkynyt vihan merkkiäkään. Hän aukoi suutansa, niinkuin hänen olisi ollut vaikea hengittää; hän sulki silmänsä, ja pusersi käsin rintaansa: hänen sydämensä oli pakahtua. Sitten hän heittäytyi maahan, painoi päänsä käsiinsä, ja häntä täristi raju inhon ja epätoivon puuska, samanlainen kuin usein ennen lapsena.
Myrrhan tuli sääli häntä, vaikkei hän yleensä ollutkaan kovin helläluonteinen; tiedottomasti valtasi hänet äidillinen hellyyden tunne. Hän kumartui Christophen puoleen, hän puhui hänelle lohdutellen, hän tahtoi, että hänen olisi pitänyt haistella hänen hajuvesipulloaan. Mutta Christophe sysäsi sen kauhuissaan luotaan ja nousi ylös niin rajusti, että Myrrhaa peloitti. Christophella ei ollut voimaa eikä halua kostaa. Hän katseli Myrrhaa, ja hänen kasvonsa olivat tuskasta väännyksissä:
— Viheliäinen, sanoi hän menehtyvällä äänellä; sinä et tiedä, mitä pahaa sinä teet…
Myrrha koetti estää Christophea lähtemästä. Christophe ryntäsi pois kukkulalta, läpi metsän, syljeskellen inhosta ajatellessaan moista julkeaa törkeyttä, moisia saastaisia sieluja ja sukurutsaista jakelua, johon he tahtoivat häntä osalliseksi. Hän itki, hän vapisi, nyyhkytti inhosta. Hänelle tuli kauhu Aadaa, kaikkea, omaa itseään, ruumistaan ja sydäntään kohtaan. Halveksimisen myrsky purkausi hänessä valloilleen: kauan aikaa oli se jo uhkaavana kohonnut; ennemmin tai myöhemmin täytyi hänessä syntyä vastarinta tuollaista mataluutta, moisia häpäiseviä sovinnoita ja ummehtunutta ja myrkyllistä ilmapiiriä vastaan, jossa hän oli elänyt muutamia kuukausia; mutta hänen kaipuunsa rakastaa ja pettää itseään näkemästä oikeassa muodossaan sitä olentoa, jota hän rakasti, oli viivyttänyt tuota auttamatonta purkausta, niin kauan kuin se oli suinkin mahdollista. Nyt se kuohahti ilmi yhtäkkiä; ja näin oli parempi. Vapauttava, raitis ja tuiman puhdas tuulenhenkäys, jääkylmä viima pyyhkäisi tuossa tuokiossa pois hänestä nuo myrkkyhöyryt. Inho tappoi yhdellä iskulla hänen rakkautensa Aadaa kohtaan.
Jos Aada oli luullut vahvistavansa valtaansa Christopheen tällä teollaan, todisti se vain vielä kerran, miten typerän törkeästi hän ymmärsi sen olennon, joka häntä rakasti. Mustasukkaisuus, joka kyllä saattaa kiinnittää toisiinsa tahraisia sydämiä, nosti ainoastaan kapinaan sellaisen nuoren, ylpeän ja puhtaan luonteen kuin Christophe. Mutta varsinkin eräs seikka, jota Christophe ei antanut anteeksi, jota hän ei voinut antaa koskaan anteeksi, se, ettei tämä Aadan petos johtunut intohimosta eikä varmaankaan edes noista mielettömistä ja turmeltuneista oikuistakaan, joiden vastustamattomia puuskia naisen äly ei juuri jaksa estää. Ei, — nyt Christophe sen ymmärsi, — se johtui Aadassa vaan salaisesta halusta alentaa häntä, nöyryyttää häntä, rangaista häntä hänen moraalisen jäykkyytensä tähden, hänen uskonsa tähden, joka oli Aadalle vihallinen; saada hänet suistumaan alas yleiselle matalalle tasolle, polkea hänet jalkoihinsa, tuntea oma epäterveellinen voimansa. Ja kauhuissaan Christophe ajatteli: mikä ihmeellinen halu onkaan enimmillä ihmisillä tahrata: — tahrata kaikkea, mikä heissä ja muissa on puhdasta, — noilla tunkiosieluilla, jotka nauttivat hekkumaa saadessaan kieriskellä loassa, jotka ovat onnellisia, kun heidän pinnassaan ei ole enää yhtään ainoaa puhdasta paikkaa!…