Aada odotti kaksi päivää, että Christophe tulisi takaisin. Sitten alkoi hän tulla levottomaksi ja hän lähetti Christophelle suloisen kirjeen, jossa hän ei vihjaillut vähääkään tapahtuneeseen. Christophe ei siihen edes vastannut. Hän vihasi Aadaa nyt niin syvästi, ettei hänellä ollut enää edes sanoja vihaansa ilmaistakseen. Hän oli pyyhkäissyt Aadan pois elämästään. Aadaa ei ollut hänelle enää olemassa.

Christophe oli vapautunut Aadasta, mutta itsestään ei hän ollut vapautunut. Turhaan koetti hän sitä kuvitella ja päästä takaisin entiseen puhtaaseen ja voimakkaaseen tyyneyteen. Entisyyteensä ei ihminen koskaan palaa. Hänen täytyy jatkaa matkaansa; eikä hyödytä kääntyä takaisin, paitsi katsoakseen niitä paikkoja, joiden ohitse kulki, niiden majain sauhuja, joiden katon alla nukkui, kuinka ne haipuvat ilmanrannalla muistojen utuun. Mutta mikään ei vie meitä nopeammin erillemme entisestä sielustamme kuin lyhyet intohimon ajat. Tie kääntyy yhtäkkiä, maisema muuttuu uudeksi; tuntuu kuin joutuisimme sanomaan viimeisen kerran hyvästit sille, jonka jätämme taaksemme. Christophe ei voinut alistua sellaiseen. Hän ojensi käsiään menneisyyttä kohti. Hän koetti itsepintaisesti saada jälleen heräämään eloon entisen sielunsa, yksinäisenä ja alistuvana. Mutta sitä sielua ei enää ollut olemassa. Intohimo on vaarattomampi itsessään kuin sen kasaamien raunioiden tähden. Christophe saattoi kyllä olla enää rakastamatta, hän saattoi halveksia rakkautta: — lyhyen aikaa, — se oli jo kuitenkin jättänyt häneen kyntensä merkit; hänen sydämeensä oli jäänyt tyhjyys, joka täytyi täyttää. Tuon hirvittävän hellyyden ja ilon kaipuun vuoksi, joka kalvaa elämän onnea maistaneita olentoja, tarvitsi hän jotain muuta intohimoa, vaikkapa jotakin aivan entiselle vastaista: halveksumisen, ylpeilevän puhtauden, hyveeseen uskomisen intohimoa. — Ne tunteet eivät kuitenkaan riittäneet; ne eivät jaksaneet enää masentaa hänen nälkäänsä; ne eivät olleet muuta kuin tuokion ravintoa. Hänen elämänsä oli yhtäjaksoisia rajuja vastavaikutuksia, — hyppyjä yhdestä äärimmäisyydestä toiseen. Milloin tahtoi hän nyt pakoittaa itsensä epäinhimillisen pidättyväisyyden sääntöihin; hän ei syönyt enää, joi vain vettä, kiusasi ruumistaan kävelyillä, ponnistuksilla, valvomalla, kielsi itseltään kaiken ilon. Milloin hän jälleen vakuutti itselleen, että voima on hänenlaistensa ihmisten ainoa moraali; ja hän syöksyi tavoittelemaan ainoastaan iloa. Kummassakin tapauksessa oli hän onneton. Hän ei enää voinut olla yksin. Se kävi hänelle yhä mahdottomammaksi.

Hänen ainoa pelastuksensa olisi löytää ollut oikeaa ystävyyttä, — esimerkiksi Rosan: siitä hän olisi saanut turvansa. Mutta noiden kahden perheen välit olivat nykyään auttamattomasti rikki; ne eivät enää tavanneetkaan toisiaan. Yhden ainoan kerran oli Christophe kohdannut Rosan. Nuori tyttö tuli kirkosta. Christophe epäröi, yrittääkö hänen seuraansa; ja Rosa puolestaan teki hänet nähdessään sellaisen liikkeen, kuin olisi aikonut tulla häntä tapaamaan; mutta kun Christophe jo halusi mennä Rosan luokse, läpi uskovaisten tungoksen, joka laskeutui alas portaita, käänsi Rosa katseensa hänestä pois; ja kun Christophe tuli häntä lähelle, tervehti Rosa häntä kylmästi, ja meni sivuitse. Hän tunsi, että nuori tyttö halveksi häntä perinpohjaisesti ja kylmäsydämisesti. Eikä Christophe tuntenut, että Rosa rakasti häntä yhä ja olisi tahtonut sen hänelle sanoa, vaikka hän moittikin sentähden itseään kuin jostakin viasta tai typeryydestä; hän piti Christophea kunnottomana ja turmeltuneena, itselleen kaukaisempana kuin koskaan ennen. Sitten kadottivat he toisensa ainaiseksi. Se oli ehkä hyväksi heille molemmille. Hyvyydestään huolimatta ei Rosa ollut tarpeeksi eloisa Christophea ymmärtämään. Vaikka Christophe tarvitsi kiihkeästi hellyyttä ja kunnioitusta, olisi hän tukehtunut keskinkertaisessa ja suljetussa elämässä, jossa ei ollut iloa eikä tuskaa, ei ilmaa. He olisivat kärsineet kumpikin. Olisivat kärsineet siitä, että olisivat tuottaneet — toisilleen kärsimyksiä. Kova onni, joka heidät eroitti toisistaan, oli siis ehkä lopultakin hyvä onni, niinkuin usein on, — ja on aina niiden, jotka ovat väkeviä ja kestävät.

Mutta tällä hetkellä oli se heille suuri surun syy ja suuri onnettomuus. Varsinkin Christophelle. Moinen hyveellinen suvaitsemattomuus, henkinen ahtaus, joka joskus näyttää kadottavan täydellisesti älyn juuri niiden päästä, joilla sitä on enimmän, ja hyvyyden niiden sydämestä, jotka ovat parhaita, ärsytti, loukkasi Christophea, syöksi hänet uhmaan ja entistä vapaampaan elämään.

Kierrellessään ennen Aadan kanssa ulkoravintoloissa kaupungin ympärillä oli Christophe tutustunut eräihin reiluihin poikiin — bohêmeihin, joiden huolettomuus ja tapojen vapaus eivät olleet hänestä liioin vastenmielisiä. Eräs heistä, nimeltään Friedemann, muusikko niinkuin Christophe, kolmisenkymmentä vuotta urkurina elänyt mies, ei ollut henkisyyttä vailla, ja tunsi hyvin ammattinsa, mutta oli auttamattoman laiska ja olisi mieluummin kuollut nälkään, jopa janoonkin, kuin ponnistanut hiukan voimiaan päästäkseen keskolaisuudestaan. Hän lohdutti vetelyydessään itseään haukkumalla niitä, jotka elämässä touhuavat; ja hänen hieman kömpelöt pilapuheensa olivat naurattavan sukkeliakin. Hän oli tovereitaan vapaampi eikä peljännyt singota tyytymättömyyttään vallassa oleviin henkilöihin, — vaikka hän tekikin sen vielä arasti, ikäänkuin silmää iskien, salavihjauksilla —; olipa hän kyllin uskalikko hyljätäkseen valmiit ja yleisesti hyväksytyt mielipiteet musiikista, ja salasisuisesti iski hän piikkinsä päivän suuruuksiin, jotka olivat anastamalla siepanneet maineensa. Naiset eivät saaneet myöskään häneltä armoa. Hän omisti heille leikkiä laskien erään muinaisen naisia vihaavan munkin lauselman, jonka tuimuudesta Christophe nautti nykyään hartaammin kuin moni muu:

"Femina mors animae."

Sielullisessa sekasorrossaan löysi Christophe jotain ajanrattoa pakinoissa Friedemannin kanssa. Hän arvosteli kyllä tuota ystäväänsä; hän ei voinut kauan aikaa tyytyä niin matalasti pilkkaavaan henkeen: moinen alinomainen ilveily ja kieltäminen tuli hänelle ärsyttäväksi, se tuntui voimattomuudelta; mutta se kevensi kuitenkin hänen mieltään, sillä se oli poroporvarillisen vastakohta. Vaikka hän pohjaltaan halveksikin toveriaan, ei hän voinut olla enää ilmankaan Friedemannia. Heidät nähtiin aina yhdessä, rappiolle joutuneiden ja epäilyttävien olennoiden pöydässä, jotka olivat Friedemannin seuraa ja henkiseltä arvoltaan vielä vähäisempiä kuin hän. He pelasivat, he purkivat aatteitaan, he joivat yhtämittaa kaiket iltaa. Christophe heräsi yhtäkkiä inhoittavaan makkarakaupan ja tupakan hajuun; hän katsoi seurapiiriään silmät pyörällä: hän ei tuntenut heitä enää; hän ajatteli hädissään:

— Missä minä olen? Mitä nuo tuossa ovat? Mitä minulla on näiden kanssa tekemistä?

Heidän sutkauksensa ja naurunsa iljettivät häntä. Mutta hänellä ei ollut voimaa erota heistä: häntä peloitti mennä kotiinsa, jäädä yksin, kahden kesken sielunsa ja kaipuittensa ja tunnontuskiensa kanssa. Hän vaipui, hän tiesi, että hän vaipui; hän tutki ja — näki Friedemannissa peloittavan selkeästi kuvan siitä rappioituneesta olennosta, jollainen hän itsekin kerran tätä jatkaen olisi; mutta hän oli nykyään niin masentunut, ettei se uhkauskaan häntä herättänyt, vaan löi hänet sitä pahemmin alas.

Hän olisi joutunut hukkaan, jos se hänelle mitenkään olisi ollut mahdollista. Onneksi oli hänellä niinkuin kaikilla hänen laatuisillaan apu ja turva hävitystä vastaan, sellainen, jota toisilla ei ole: ensinnäkin hänen oma voimansa, elämänvaistonsa, joka estää ihmistä antamasta itsensä kuolla ja joka on älykkäämpi itse miehen älyä, voimakkaampi hänen tahtoaan. Ja sitäpaitsi oli hänellä tietämättään sellainen taiteilijauteliaisuus, intohimoinen persoonattomuus, joka on kaikilla tosiaan luovilla olennoilla. Vaikka hän olisi kuinka rakastanut, kärsinyt, kuinka täydellisesti antautunut kaikkien intohimojensa valtaan, niin kuitenkin hän ne näki. Ne asuivat hänessä, mutta ne eivät olleet vielä hän. Myriaadi pikku sieluja kiersi ja kuhisi sekavasti hänessä pyrkien tasapainolakia totellen jotakin kiinteää pistettä kohti, tuntematonta ja varmaa: niinkuin planeettain kierto, joka avaruudesta hakee jotakin salaperäistä keskikohtaa. Tuo ainainen tiedottoman kaksinaisuuden tila ilmeni varsinkin niinä huumaavina hetkinä, jolloin jokapäiväinen elämä nukahtaa ja jolloin unen syvyydestä kohoaa esiin sfinksin katse, olemassaolon monimuotoiset kasvot. Erittäinkin viimeisenä vuonna vaivasi Christophea usein uni, jossa hän selvästi ja tinkimättömän elävänä kuvitteluna luuli olevansa samassa sekunnissa useita eri olentoja, jotka olivat monesti toisilleen kaukaisia, kokonaisten maailmain ja vuosisatain toisistaan eroittamia. Valveilla ollessaan jäi siitä Christophelle hämärä hourekuva, mutta hän ei muistanut, mistä moinen uni oli hänelle tullut. Se oli kuin jotakin piintyneen ajatuksen jättämää väsymystä, josta jää merkki jäljelle, vaikkei saatakaan ymmärtää itse ajatusta. Mutta sillaikaa kuin hänen sielunsa ponnisteli tuskissaan toisiaan seuraavien päivien ansassa, oli hänessä myöskin toinen sielu, joka katseli tarkkaavana ja kirkkain mielin hänen epätoivoisia yrityksiään. Christophe ei sitä nähnyt; mutta se heitti häneen salaisen valonsa heijasteen. Se sielu tahtoi iloisesti ja ahnaasti tuntea kaikki, kärsiä kaikki, tarkastaa ja ymmärtää miehet ja naiset, koko tämän maan, haluineen, intohimoineen, ajatuksineen, jotka saivat olla kiduttavia, mataloita, jopa alhaisiakin; — ja se riitti antamaan kaikelle hiukan valoaan, pelastaman Christophen tyhjyydestä. Se sai hänet tuntemaan — hän ei tiennyt, millä tavoin — ettei hän ollut aivan yksin kuitenkaan. Moinen halu olla kaikkea ja tuntea kaikki, tuo toinen sielu, rakensi Christophelle varustuksen hävittäviä intohimoja vastaan.