Mutta vaikka se pystyi pitämään hänen päänsä vedenpinnan yläpuolella, ei se sallinut hänen nousta aalloista omin voimin. Christophe ei jaksanut nähdä selvästi itseensä, hallita ja koota itseään. Kaikki työ oli hänelle nykyään mahdotonta. Hän eli älyllisen taistelunsa kautta elämänsä hedelmällisintä: sillä koko hänen vastainen elämänsä oli siinä jo oraalla; — mutta tuo sisäinen rikkaus ilmeni nykyään vasta eriskummaisuuksina; eivätkä moisen yltäkylläisyyden tulokset eronneet liioin kaikkein auttamattomimman hedelmättömyyden tuloksista. Christophe oli joutunut elämänsä tulva-aaltojen alle. Kaikki hänen voimansa olivat saaneet valtavan kasvunpuuskan ja nousseet liian nopeasti, kaikki yhtäaikaa, yhdellä iskulla. Mutta hänen tahtonsa ei ollut kehittynyt yhtä nopeasti; se oli joutunut suunniltaan nähdessään tuon kummallisuuksien lauman. Hänen persoonallisuutensa ratisi joka liitoksessaan. Toiset eivät tätä maanjäristystä, tätä sisäistä mullistusta laisinkaan huomanneet. Christophe itsekään ei nähnyt muuta kuin, että hän oli voimaton tahtomaan, luomaan, voimattomuutensa elämään. Kiihkot, vaistot, ajatukset purkausivat esiin toinen toisensa perästä aivan kuin rikkipilvet tulivuoren halkeamista; ja hän kysyi itseltään alinomaa:
— Ja mitä nyt sitten vielä ilmestyy? Mitä minusta tulee? Onko aina näin, ja onko kaikki jo loppunut? Eikö minusta tule koskaan mitään?
Ja niinpä pursuivat nyt esiin perinnölliset vaistot: niiden olentojen paheet, jotka olivat eläneet ennen häntä. — Hän rupesi juomaan.
Hän tuli kotiinsa viiniltä löyhkäen, nauraen, horjuen.
Louisa-parka katseli häntä, huokaili, ei virkkanut mitään, vaan rukoili.
Mutta eräänä iltana, kun Christophe tuli ulos eräästä kaupungin porttien edustalla olevasta kapakasta, huomasi hän tiellä, jonkun askeleen päässä itsestään Gottfried-enon hupaisen hahmon, kaupustelijan käärö selässä. Kuukausiin ei tuo pikkuolento ollut käynyt kaupungissa, ja hän viipyi nykyään yleensä yhä pitemmät ajat omilla teillään. Christophe hoihkaisi hänelle ylen iloissaan. Gottfried kääntyi katsomaan taakseen, kyyryssä taakkansa alla; hän näki Christophen, jonka kasvot olivat omituisessa ilon irvistyksessä, ja hän pysähtyi ja istahti portin töykkärikivelle Christophea odottamaan. Christophe lähestyi häntä vilkkain elein ja heittelehtien, ja hän puristi innokkaasti ja ylen tunteellisesti enon kättä. Gottfried katsoi häneen pitkään, sitten sanoi hän:
— Hyvää iltaa, Melchior.
Christophe luuli enon erehtyneen ja purskahti nauruun:
— Ukkoparka alkaa tulla vanhaksi, ajatteli hän; häneltä menee jo muisti.
Gottfried oli tosiaan vanhan näköinen, käpertynyt, kutistunut, kyyristynyt; hänen hengityksensä kulki vaivaloisesti ja pihisten. Christophe hoki yhä innoissaan jotain sekavaa. Gottfried nosti käärön selkäänsä ja lähti jälleen hiljaa menemään. He kulkivat kotiin, vieretysten, Christophe heilutellen käsiään ja haastaen täyttä suuta, Gottfried yskähdellen, vaieten. Ja kun Christophe kysyi häneltä jotakin, sanoi Gottfried häntä yhä vain Melchioriksi. Tällä kertaa kysyi Christophe häneltä: