— Mitä, miksi sinä kutsut minua Melchioriksi? Minä olen Christophe, tottahan sen tiedät. Oletko sinä unohtanut nimeni?
Gottfried ei pysähtynyt, hän loi silmänsä ylös Christopheen, katseli häntä, pudisti päätänsä ja sanoi tyynesti:
— Ei, Melchior sinä olet, kyllä minä sinut tunnen.
Christophe seisahtui tyrmistyneenä. Gottfried kulkea keppasi edelleen, Christophe seurasi häntä vastaamatta. Hän oli ikäänkuin selvinnyt. Kun kuljettiin erään konserttikahvilan editse, pysähtyi Christophe sameain lasiruutujen ääreen, joihin eteisen kaasuvalot ja tyhjän kadun kivet heijastuivat; ja hän katseli itseään: hän tunsi Melchiorin ja väistyi tyrmistyneenä takaisin.
Hän vietti yönsä, — tuskallisen yön, — sieluaan tutkien, tarkastellen. Hän ymmärsi nyt. Niin, hän tunsi nuo paheelliset vaistot, jotka olivat nousseet hänessä eloon: ne kauhistivat häntä. Hän muisti Melchiorin ruumiin ääressä valvotun yön, kaikki siinä tekemänsä valat, ja hän katsahti koko elämänsä siitä alkaen: hän oli ne valat kaikki pettänyt! Mitä hän oli tehnyt tänä kokonaisena vuotena? Mitä hän oli tehnyt Jumalansa puolesta, taiteensa, sielunsa? Mitä hän oli tehnyt ikuisuutensa hyväksi? Ei ainoaakaan päivää, joka ei ollut mennyt hukkaan, pilattu, tahrattu. Ei ainoatakaan työtä, yhtään ajatusta, kestävän tuloksen jättävää ponnistusta. Kaaos kiihkoja, jotka hävittivät toisiaan. Tuulta, tomua, tyhjää vain… Mitä toimitti, vaikka hän oli tahtonut? Hän ei ollut tehnyt mitään, niitä oli tahtonut, hän oli tehnyt päinvastaista, kuin oli tahtonut. Hänestä oli tullut sellainen, joka hän ei tahtonut olla: kas siinä hänen elämänsä pesänselvitys!
Koko yönä ei hän asettunut vuoteeseen. Kello kuuden tienoissa aamulla, (oli vielä pimeä), kuuli hän Gottfriedin liikkuvan ja varustautuvan lähtemään heiltä. — Sillä Gottfried ei ollut tahtonut jäädä heille pitemmäksi aikaa. Matkalla läpi kaupungin oli hän tapansa mukaan tullut ainoastaan näkemään siskoaan ja sisarensa poikaa: mutta hän oli eilen sanonut lähtevänsä jälleen tänä aamuna pois.
Christophe meni alas. Gottfried näki hänen kelmeät, tuskan yön uurtamat kasvonsa. Hän hymyili Christophelle lempeästi ja kysyi häneltä, eikö hän saattaisi häntä vähän matkaa. He lähtivät yhdessä ulos, ennen sarastusta. Heidän ei tarvinnut toisilleen puhua: he ymmärsivät toisensa. Kun he kulkivat hautausmaan ohitse, sanoi Gottfried:
— Mennään tuonne, vai mitä?
Koskaan ei hän jättänyt käymättä tervehtimässä Jean-Micheliä ja
Melchioria, kun hän tuli kaupunkiin. Christophe ei ollut käynyt
hautausmaalla kokonaiseen vuoteen. Gottfried laskeusi polvilleen
Melchiorin kummun eteen ja sanoi:
— Rukoilkaamme, että he nukkuisivat rauhassa, eivätkä meille tuottaisi tuskia.