Gottfriedin ajatukset olivat kummallista taikauskon ja selvän järjen sekoitusta: ne ällistyttivät Christophea usein; mutta tällä kertaa ymmärsi hän ne liiankin hyvin. He eivät puhuneet toisilleen mitään ennenkuin tulivat takaisin hautausmaalta.
Kun he olivat sulkeneet valittavasti vingahtavan portin ja kulkivat muurin kuvetta pientä polkua pitkin herääville viluisille vainioille päin, hautasypressien havuisten oksien alitse, joista rapisi lunta, alkoi Christophe itkeä:
— Oi eno, virkkoi hän, minä kärsin niin kovasti!
Hän ei uskaltanut puhua rakkaudesta saamistaan kokemuksista, sillä hän pelkäsi kummallisesti saattavansa Gottfriedin hämilleen tai loukkaavansa häntä; mutta hän puhui häpeällisestä tilastaan, keskinkertaisuudestaan, raukkamaisuudestaan, petetyistä lupauksistaan.
— Eno, mitä minä sille voin? Minä olen koettanut, olen taistellut; ja vuosi on mennyt, ja minä olen samalla asteella kuin ennenkin. En edes samallakaan! Minä olen luisunut takaisin! Minä en kelpaa mihinkään, en mihinkään! Olen hukannut elämäni, olen väärän valan tekijä!…
He nousivat ylämäkeen kaupungin vieressä olevalle harjulle. Gottfried sanoi lempeästi:
— Se ei ole viimeinen kerta, hyvä ystävä. Ihminen ei tee sitä, mitä tahtoo. Hän tahtoo, ja hän elää; se on kaksi eri asiaa. Täytyy osata tyyntyä. Pääasia on, näetkös, ettei väsy tahtomaan ja elämään. Muu ei riipu meistä itsestämme.
Christophe hoki yhä epätoivoissaan:
— Väärän valan tekijä olen!
— Kuuletkos noita? kysyi Gottfried… (Kukot kiekuivat maataloissa.)