— Ne lauloivat kerran myöskin eräälle, joka oli vannonut väärän valan.
Ne laulavat meille jokaiselle joka aamu.
— Tulee päivä, virkkoi Christophe katkerasti, jona ne eivät enää minulle laula… Valkenematon päivä. Ja mihin sitä ennen käytin elämäni?
— Huomen tulee aina, virkkoi Gottfried.
— Mutta mitä tehdä, kun ei tahtomisesta ole apua?
— Valvo ja rukoile.
— Minä en usko enää. Gottfried hymyili:
— Sinä et eläisikään, jos et uskoisi. Jokainen uskoo. Rukoile.
— Rukoile, mitä?
Gottfried osoitti aurinkoa, joka nousi taivaan rannalla punaisena ja jäisen-hohtavana:
— Ole hurskas ylenevän päivän edessä! Älä ajattele sitä, mitä tulee vuoden päästä, kymmenen vuoden päästä. Ajattele ainoastaan tätä päivää. Jätä teoriat. Kaikki teoriat, näetkös, hyveenkin teoriat, ovat pahoja, ovat typeriä, saavat aikaan ainoastaan pahaa. Älä pakoita elämää kaavoihin. Elä nyt juuri. Ole hurskas kutakin päivää kohtaan. Rakasta sitä, kunnioita sitä, älä ainakaan sitä häväise, älä estä sitä kukkimasta. Rakasta sitä silloinkin, kun se on harmaa ja suruinen niin kuin tänään. Älä ole huolissasi. Katsoppas: nyt on meillä talvi. Kaikki nukkuu. Mutta rakas maa herää kerran. Ei tarvitse muuta kuin olla hyvä kuin maa, ja kärsivällinen niinkuin se. Ole hurskas, odota. Jos sinä olet hyvä, kaikki käy hyvin. Jos et sitä ole, jos et onnistu, niin ole onnellinen vielä silläkin tavoin. Se johtuu epäilemättäkin siitä, että et voi enempää. Miksikä siis tahtoa sen enempää? Miksi olla huolissaan siitä, mitä et voi tehdä? Täytyy tehdä se, minkä voi… Als ich kann.