Hän nousi junaan, ja kumarassa ikkunaa vasten katseli hän yhä uhkaavaa ilmanrantaa:
— Oi, Parisi! ajatteli hän; Parisi, tule avukseni! Pelasta minut!
Pelasta minun aatteeni!
Synkkä sumu sakeni. Christophen takana, tuon maan kohdalla, jonka hän jätti, hymyili pieni kaista taivasta, kalpean-sininen, avonaisena niinkuin kauniit silmät, — kuin Sabinan silmät, — surullisesti raskaiden, hämärtäväin pilvien keskeltä, ja sammui. Juna lähti. Tuli sade. Tuli yö.