Mutta Christophe ei suudellut pelkästään Lorchenia, kun hän suuteli tuon pikku piian poskia: hän hyvästeli näin koko Saksaansa.
Tyttö riuhtaisi itsensä irti ja juoksi junan luo, joka jo liikkui. Hän jäi vaunusillalle seisomaan, ja heilutti Christophelle nenäliinaansa kunnes Christophea ei enää nähnyt. Christophe tähysteli hetken tuota maalais-airuttaan, joka toi hänelle viimeisen tuulahduksen isänmaasta ja niistä henkilöistä, joita hän rakasti.
Kun tyttö oli näkyvistä kadonnut, jäi Christophe nyt tosiaan aivan yksin, muukalaiseksi vieraalle maalle. Hänellä oli kädessä äidin kirje ja lempivän tytön huivi. Hän painoi huivia rintaansa vasten, ja tahtoi avata kirjeen; mutta silloin vapisi hänen kätensä. Mitä siinä kirjeessä lukisikaan? Minkä kärsimyksen hän näkisi siinä? Ei, hän ei jaksaisi kantaa sitä murheellista moitetta, jonka hän oli jo kuulevinaan; hän menisi takaisin kotiin.
Christophe avasi viimein kirjeen ja luki:
"Lapsi-raukkani, älä ole suruissasi minusta. Minä olen järkevä. Jumala on rangaissut minua. Minun ei pitänyt olla itsekäs eikä vaatia sinua pysymään täällä. Mene Parisiin. Ehkäpä sinun on siellä parempi. Älä ole huolissasi minusta. Minä kyllä pystyn selviämään asioista. Tärkeintä on, että sinä olet onnellinen. Suutelen sinua, poikani. Äiti".
"Kirjoita minulle, kun voit." Christophe istahti matkalaukulleen ja itki.
Aseman ovimies huusi matkustajille, että juna lähtee Parisiin. Raskas juna tuli jyristen raiteille. Christophe pyyhki kyyneleensä, nousi ja sanoi itsekseen:
— Täytyy.
Hän katseli taivasta, sinne päin, jossa Parisin piti olla. Taivas, synkkä kaikkialta, oli synkin sieltä. Se oli kuin mikäkin pohjaton, hämärä syvyys. Christophen sydäntä kouristi; mutta hän toisti itsekseen:
— Täytyy.