Christophe tunsi tuon valkean, punarimpsuisen ja kukilla kirjatun huivin, jonka Lorchen oli eilisiltana pistänyt päähänsä hänestä erotessaan. Eikä Christophe suinkaan nauranut sille kömpelölle verukkeelle, jolla Lorchen lähetti hänelle tämän pienen lemmenmuistonsa.
— Nyt tulee juna toisaalta päin, sanoi pikku tyttö; minun täytyy matkustaa takaisin kotiin. Hyvästi.
— Odotahan, sanoi Christophe. Entä millä rahoilla sinä matkustit?
— Lorchen antoi minulle.
— Ota nyt kuitenkin nämä, sanoi Christophe ja pisti hänen kouraansa muutaman kolikon.
Hän pidätti vielä käsivarresta tyttöä, joka tahtoi jo lähteä.
— Ja sitten,… virkkoi Christophe.
Ja hän kumartui ja suuteli tyttöä kummallekin poskelle. Tyttö oli närkästyvinään.
— Älä suutu, sanoi Christophe kujeillen. Eivät ne olleet sinulle.
— Oh, sen minä kyllä arvaan, sanoi tytön-veitikka kujeillen; ne ovat
Lorchenille.