— Minäkö kaikki! huudahti Christophe.
— Niin, tietysti, vastasi tyttö rauhallisesti. Mitä se nyt haittasi, vai kuinka, kun te olitte päässyt pakoon? Silloin hakivat he teitä joka paikasta; ja lähetettiin ajamaan teitä takaa joka suunnalle.
— Entä Lorchen?
— Lorchen ei siellä ollut. Hän tuli vasta myöhemmin, käytyään kaupungissa.
— Tapasiko hän minun äitini?
— Tapasi, tässä on kirje. Lorchen tahtoi tulla itse, mutta hänetkin ottivat kiinni.
— Ja kuinka sinä sitten pääsit?
— Sillä tavoin, että hän tuli kylään poliisin näkemättä; ja hän aikoi juuri lähteä ulos. Mutta Irmina, Kertun sisar, antoi hänet ilmi, ja poliisit tulivat häntä ottamaan. Silloin hän, kun näki santarmien tulevan, juoksi yliskamariinsa, ja huusi heille, että hän tulee kohta alas, kun saa vaatteet päällensä. Minä olin kartanon takana viinitarhassa, hän äänsi minulle hiljaa ikkunasta: "Lydia, Lydia!" Minä menin hänen luokseen; hän antoi minulle laukkunne ja kirjeen, jonka oli saanut äidiltänne; ja selitti, missä teidät tapaisin; käski minua juoksemaan, eikä antamaan itseäni kiinni. Minä juoksin, ja tässä nyt olen.
— Lorchen ei puhunut mitään muuta?
— Kyllä. Hän käski minua antamaan teille tämän huivinsa, että näkisitte minun tulevan hänen asemestaan.