Christophe purskahti nauruun. Hän heitti lautasliinaansa ilmaan ja huudahti:
— Rakastunutko!… En, todentotta!… Ei, ei, nyt se jo riittää! Ole sinä vain rauhassa. Nyt se loppui, loppui koko iäkseni!… Uh!
Ja Christophe kulahutti sisäänsä lasillisen vettä. Louisa katseli häneen, rauhoittui, pudisti päätänsä ja hymyili:
— Onpahan sekin vala, johon kannattanee luottaa! sanoi hän. Ehkä kestää tähän iltaan.
— No, sekin on jo jotakin, vastasi Christophe oikein hyvällä tuulella.
— Kyllä niinkin! virkkoi Louisa. Mutta miksi sinä olet nyt niin tyytyväinen?
— Olen vain tyytyväinen. Siinä kaikki.
Christophe istui vastapäätä äitiään, kyynärpäät pöydällä ja koetti kertoa hänelle kaikki, mitä hän aikoi kerran tehdä. Äiti kuunteli häntä hellästi ja samalla epäilevästi hymyillen, ja muistutti hänelle lempeästi, että keitto jäähtyy. Christophe tiesi kyllä, ettei äiti ymmärtänyt, mitä hän sanoi; mutta siitä hän ei ollut millänsäkään: hän puhuikin vain itselleen.
He katselivat hymyillen toisiaan: Christophe jutellen, Louisa ollenkaan kuuntelematta. Vaikka äiti olikin ylpeä pojastaan, ei hän kuitenkaan pitänyt hänen taiteilija-suunnitelmiaan liioin merkittävinä; hän ajatteli vain: "Hän on onnellinen: se onkin tärkeintä". — Juopuen omista sanoistaan katseli Christophe äitinsä rakkaita kasvoja, mustaa huivia, joka oli huolellisesti sidottu hänen päänsä ympärille, hänen valkeaa tukkaansa, hänen nuorekkaita silmiään, jotka loistivat sulaa hellyyttä, hänen ihanaa ja anteeksiantavaa tyyneyttään. Christophe näki äitinsä kaikki ajatukset. Hän sanoi hänelle leikillään:
— Kuulepas, sinulle on aivan yhdentekevää, mitä minä sinulle puhun?