Louisa intti heikosti vastaan:
— Ei, eihän toki! Christophe syleili häntä:
— Ohoh, onpas! Kuule, älä puolustele itseäsi. Ja sinä olet aivan oikeassa. Rakasta sinä minua vain! Minä en tarvitse sitä, että ihmiset minua ymmärtävät, — enempää sinä kuin muutkaan. Minä en tarvitse nyt ketään enkä mitään: minulla on kaikki itsessäni…
— Kas niin, äännähti Louisa, nyt taas uusi hullunpuuska!… No, jos sellainen kerran on välttämätön, on tämä kuitenkin parempi kuin entinen.
Miten suloista on antaa itsensä ajelehtia ajatustensa järvellä!… Maaten venheen pohjalla, ruumis auringonpaisteen hyväilemänä, tuntien kasvoillaan veden pintaa karehtivan herkän vihurin henkäykset nukahtaa Christophe, aivan kuin leijuen sinisissä ilmoissa. Mukavasti loikovan ruumiinsa ja keinahtelevan venheen alla tuntee hän syvien aaltojen käynnin; ja hän kastaa tuohon syvyyteen veltosti kättänsä. Siinä hän nousee hiukan ylös ja katselee leuka venheen reunaa vasten aivan kuin lapsena, kuinka vesi väikkyy ohitse. Hän näkee aalloissa kummallisten olentojen kuvaisia, jotka välkähtävät esiin ja katoavat kuin salamat… Ja sitten toisia, taas toisia… Koskaan ne eivät ole samoja. Hän nauraa kuvitelmainsa ihmeelliselle leikille, joka jatkuu hänessä; nauraa omille ajatuksilleen; hänen ei tarvitse kiinnittää niitä mihinkään erikoisesti. Miksi valitakaan jotakin noista tuhansista unista? Kyllä ennättää vielä!… Myöhemmin!… Kun hän sitten tahtoo, heittää hän vain verkkonsa ja vetää ylös nuo ihmeoliot, joiden hän näkee kuultavan veden alta. Nyt antaa hän niiden mennä menojaan. Myöhemmin!…
Kevyt venhe ajelehtii lempeän tuulen ja tuskin tuntuvan virran viemänä.
Kaikki on suloista, pelkkää aurinkoa, hiljaisuutta.
Vitkastellen ja mukavasti hän viimein laskee verkkonsa. Hän katselee kumarassa karehtivaan veteen ja hänen silmänsä seuraavat verkkoja, kunnes ne katoavat syvyyteen. Muutaman minutin istuu hän horteessa ja nostaa sitten pyydyksensä hätäilemättä; sikäli kuin hän vetää, tulevat ne yhä raskaammiksi; hän keskeyttää hetkeksi hengäistäkseen, juuri kun ne nousevat vedestä. Hän tietää, että hänellä on nyt saalis, mutta ei, mitä se on; hän pitkittää odotuksen iloa.
Lopulta hän päättää nostaa: kaloja ilmestyy ylös vedestä sateenkaarena hohtavin suomuin; niitä kuhisee kuin käärmeen pesä. Christophe katselee uteliaasti niitä, kääntelee sormellaan, hän tahtoo ottaa hetkeksi kauneimmat käteensä; mutta tuskin ovat ne joutuneet vedestä pois, niin niiden värivivahdukset kelmenevät, ne katoavat hänen sormiensa välistä. Hän heittää ne takaisin veteen, ja ryhtyy pyytämään toisia. Hän tahtoo kiihkeästi nähdä kaikki itsessään liikkuvat unet, toisen toisensa jälkeen, kiihkeämmin kuin pitää niistä ainoatakaan: ne näyttävät hänestä kauniimmilta uidessaan vapaina tuossa läpikuultavassa vedessä…
Hän pyysi kaikenlaisia kaloja, toinen toistaan eriskummaisempia. Monta kuukautta olivat ne aatteet patoutuneet häneen eikä hän ollut niitä käyttänyt, nyt hän oli koottuja rikkauksia täynnä, aivan ratkeamaisillaan. Mutta kaikki ne olivat sikin sokin: hänen aivonsa olivat yhtä sekamelskaa, ne olivat oikea juutalaisten narinkka, johon oli kasattu harvinaisuusesineitä, kalliita kankaita, romurautaa ja vanhoja vaatteita samaan huoneeseen. Hän ei osannut erottaa, mikä siinä oli arvokkainta: kaikki huvitti häntä yhtä paljon. Siellä oli hiveleviä ja puoleksi tukahutettuja akordeja, värejä, jotka kumahtivat kuin kellon malmi, harmonioja, jotka sumisivat kuin mehiläiset, melodioja niin hymyileviä kuin rakastavan huulet. Siellä oli hämyisiä näkemyksiä: maisemia, ihmisolentoja, intohimoja, sielullisia katkelmia, luonnekuvia, kirjallisia ja metafysiikan aatteita. Siellä oli suuria suunnitelmia, niin valtavia, että ne kasvoivat mahdottomiksi, neliosaisia, kymmenosaisia runoelmia, joissa hän tahtoi käsitellä koko kaikkeuden ja maalata sen musiikilla. Ja enimmäkseen olivat ne epäselviä ja esiinvälkähtäviä tuntuja, jotka heräsivät yhtäkkiä aivan tyhjästä, kun vain kajahti jokin ääni, kun joku kulki kadulla, kun sade rapisi tai jokin sisäinen rytmi värähti. — Monien näiden suunnitelmain olemassaolo supistui pelkkään nimeen; enimmät niistä rajoittuivat pariin kolmeen kynänvetoon: siihen se jäi. Kuten kaikki nuoret ihmiset luuli Christophe jo luoneensa sen, mitä hän uneksi luovansa.
Mutta hän oli liian elinvoimainen tyytyäkseen pitkäksi aikaa tällaiseen tyhjään huuruun. Hän kyllästyi omistamisen kuvitteluun, hän tahtoi saada unelmat kouraansa. — Mihin hän kävisi ensin käsiksi? Ne näyttivät hänestä kaikki yhtä tärkeiltä. Hän käänteli ja katseli niitä; hän hylkäsi eräitä, hän otti ne taas esille… Ei, hän ei saanutkaan esille niitä: sillä ne eivät olleet enää koskaan samanlaisia, ne eivät antaneet itseään vangita kahdesti; alinomaa ne muuttuivat; ne muuttuivat hänen käsissään, hänen silmissään, kun hän niitä katseli. Hänen piti olla nopsa; mutta sellainen hän ei voinut olla: hän hämmästyi, miten hidasta hänen puuhansa oli. Hän olisi tahtonut tehdä kaiken yhdessä ainoassa päivässä, mutta hänen oli hirvittävän vaikeaa saada aikaan pienintäkään. Pahinta oli se, että hän kyllästyi heti, kun työ oli tuskin alussa. Unelmat väikkyivät ohitse, hän väikkyi niiden mukana; tehdessään juuri jotakin hän oli pahoillaan, ettei hän tehnytkin toista. Tuntui kuin hän olisi saanut valita jonkin kauniista aiheistaan ainoastaan sitä varten, ettei se valinnan jälkeen enää kiinnittäisi hänen mieltänsä. Niinpä ei hänen aarteistaan ollut hänelle mitään hyötyä. Hänen ajatuksensa elivät ainoastaan sillä ehdolla, ettei hän koskettanut niihin: kaikki, mihin hän sai pistetyksi sormensa, kuoli heti. Se oli Tantaluksen tuskaa: käden ulottumilla hedelmiä, jotka muuttuivat kiviksi heti kun hän tavoitti niitä; lähellä hänen huuliaan juoksi raikas puro, mutta se väistyi syrjään, kun hän kurottautui juomaan.