Janoa sammuttaakseen koetti hän saada virkistystä siitä lähteestä, joka jo oli hänen, nimittäin entisistä teoksistaan… Miten innoittavaa juomaa! Jo ensimäisen siemauksen sylki hän kiroten pois suustaan. Tuoko haalea vesi, tuo surkea ja typerä musiikki oli hänen sävellystään? — Hän luki kaikki entiset työnsä. Tulos kauhisti häntä: hän ei ymmärtänyt enää mitään, hän ei ymmärtänyt, kuinka hän oli voinut kirjoittaa sellaista. Hän punastui häpeästä. Kerran, kun hän oli lukenut erään muita tyhmemmän sivun, kääntyi hän ja katsoi ympärilleen, oliko kamarissa muita, ja meni ja painoi sitten kasvonsa vuoteensa pieluksiin aivan kuin lapsi, jota hävettää. Toisen kerran tuntuivat hänen omat teoksensa hänestä niin naurettavilta, että hän suorastaan unohti niiden olevan juuri hänen tekemiään…
— Oh, minkälainen idiootti! nauroi hän kirjoittajalle niin että oli haljeta.
Mutta mitkään Christophen omista sävellyksistä eivät kiusanneet häntä enemmän kuin ne, joissa hän oli muka koettanut kuvailla intohimoja: rakkauden surua ja iloa. Niitä lukiessaan hän ponnahti ylös tuoliltaan aivan kuin paarma olisi häntä pistänyt; hän nuiji pöytäänsä nyrkeillään ja iski niillä päätänsä ja ärjähteli raivosta; hän antoi itselleen törkeitä nimiä, sanoi olevansa sika, päähölmö, kirottu nauta ja klovni. Sellaista nimien latelua saattoi kestää tuntikausia. Viimein meni hän tulipunaisena ärjymisestä kuvastimensa ääreen; hän repi itseään leuasta ja sanoi:
— Katso, katso, lurjus, minkälainen aasin naama sinulla on! Kyllä minä sinut opetan valehtelemaan, roisto! Järveen sinut pitäisi heittää, hukuttaa!
Hän painoi päänsä pesuvatiin ja piti sitä veden alla, kunnes oli tukehtua. Kun hän nousi suoraksi, oli hän tulipunainen, hänen silmänsä pullottivat päästä Ja hän puuskutteli niinkuin hylje ja ryntäsi pöytänsä ääreen ennättämättä edes pyyhkiä pois vettä, joka virtasi hänen olkapäilleen; hän tempasi käsiinsä nuo kirotut sävellyksensä, repi ne raivoten kappaleiksi ja ärähteli:
— Kas niin, roisto!… Kas tällä tavalla!…
Se helpotti.
Varsinkin raivostutti Christophea hänen entisissä teoksissaan niiden valheellisuus. Mikään niissä ei ollut todella tunnettua. Kaikki oli ulkoa opittua, fraaseja, koulupojan retoriikkaa: hän oli puhunut rakkaudesta kuin sokea väreistä; hän oli lorunnut siitä kuulopuheitten mukaan, matkien tavallisia kuluneita lauselmia. Eikä ainoastaan rakkaus, vaan kaikki muutkin intohimot olivat olleet hänelle tyhjän deklamatsioonin aiheita. — Ja kuitenkin hän oli aina koettanut olla rehellinen. — Mutta eipä riitä, että tahtoo olla rehellinen: täytyy myöskin osata sellainen olla; ja kuinkapa voisi olla sellainen, kun ei vielä tiedä elämästä mitään? Mutta juuri noiden viimeisten kuuden kuukauden koettelemukset olivat vihdoinkin paljastaneet hänelle valheellisuuden hänen töissänsä, kaivaneet yhtäkkiä kuilun hänen ja hänen entisyytensä välille. Hän oli päässyt haavenäyistä; hänellä oli nyt oma todellisuuden mittansa, jolla hän voi arvioida kaikki ajatuksensa ja tuomita, missä määrin niissä oli totta tai valhetta.
Hänen entiset, ilman intohimoa syntyneet sävellyksensä inhoittivat häntä niin, että hän päätti olla koskaan vasta kirjoittamatta mitään muulloin kuin tuntiessaan rajun vakaumuksen pakottavan itseään siihen; olihan sellainen yhdestä äärimmäisyydestä toiseen meneminen hänessä niin tavallista. Nyt jätti hän kokonaan aiheiden haeskelun ja vannoi, että hän luopuisi ainaiseksi musiikista, jos ei luomisinto vaatisi häntä ukkosen voimalla siihen.
Hän puhui näin, koska hän tiesi, että myrsky oli tulossa.