He menivät sisään. Mannheimien aitio oli vastapäätä näyttämöä ja hyvin avonainen: siellä oli mahdotonta pysyä kätkössä. On tarpeetonta sanoa, ettei heidän tulonsa jäänyt huomaamatta. Christophe osoitti nuorelle tytölle paikan ensimäisessä tuolirivissä ja jäi itse taemmaksi, ettei olisi häirinnyt häntä. Tyttö istui suorana ja jäykkänä ja uskalsi tuskin kääntää päätänsä, niin kauhean häpeissään hän oli; hän katui nyt koko sydämestään, että oli myöntynyt tulemaan. Christophe tahtoi antaa hänelle aikaa rauhoittua ja kun hän ei sitäpaitsi tiennyt, mitä hänelle puhua, oli hän katselevinaan muualle. Minnepäin hän käänsikin silmänsä, oli hänen helppo huomata, että hänen läsnäolonsa tämän tuntemattoman toverin seurassa keskellä komeaa aitioyleisöä oli tehnyt pikkukaupungin juoruilevan väen uteliaaksi. Christophe leimautti vihaisia katseita niihin, jotka häntä tähystelivät; häntä raivostutti, että muut tahtoivat välttämättä pitää huolta hänestä, vaikkei hän välittänyt heistä. Hän ei ajatellutkaan, että tämä uteliaisuus kohdistui vielä enemmän hänen aitiotoveriinsa kuin häneen itseensä, ja paljoa loukkaavammalla tavalla. Christophe tahtoi nyt näyttää, ettei hän huolinut kerrassaan mitään siitä, mitä ihmiset sanoivat tai ajattelivat, ja senvuoksi kumartui hän eteenpäin ja alkoi pakinoida tytön kanssa. Tyttö näytti kauhistuvan niin tavattomasti sitä, että Christophe puhutteli häntä, ja niin onnettomalta hän näytti, kun hänen täytyi vastata Christophelle, saaden suustaan vaivalla tuskin lyhyet: "on" tai "ei", uskaltamatta edes Christopheen katsahtaa, että Christophen tuli hänen arkuuttaan sääli ja hän vetäytyi takaisin omaan aitionurkkaansa. Onneksi alkoi samassa näytäntö.

Christophe ei ollut lukenut ohjelmaa eikä hän ollut välittänyt ottaa selvää, mitä osaa tuo suuri näyttelijätär esitti: hän oli noita viattomia ihmisiä, jotka menevät teatteriin katselemaan itse kappaletta, eivätkä näyttelijöitä. Hän ei ollut tullut aprikoineeksi, olisiko kuuluisa näyttelijätär nyt Ofelia vai Kuningatar; jos hän olisi johtunut asiaa ajattelemaan, olisi hän olettanut, että hän näyttelisi iäkkäämpää heistä, nimittäin Kuningatarta. Mutta seikka, jota hän ei olisi kuunaan voinut kuvitellakaan, oli se ihme, että tuo nainen näytteli Hamletia. Kun hän nyt näki Hamletin, kun hän kuuli tuon puhuvaa nukkea muistuttavan äänen, niin hän tuskin uskoi korviaan; hän luuli suorastaan näkevänsä unta…

— Mutta kuka, mikä tuo on? kysyi hän itsekseen puoliääneen. Eihän tämä toki ole…

Ja kun hänen täytyi todeta, että se oli "kuitenkin" Hamlet, niin päästi hän pahan kirouksen, jota hänen nuori aitiotoverinsa ei onneksi ymmärtänyt, sillä hän oli ulkomaalainen… mutta joka sitävastoin ymmärrettiin erinomaisesti viereisessä aitiossa, koskapa hän heti paikalla sai vihaisen käskyn olla hiljaa. Hän vetäytyi taemmaksi aitionperukkaan saadakseen sadatella rauhassa. Hänen vihansa ei lauhtunut. Jos hän olisi ollut oikeudenmukainen, olisi hän jossakin määrin kunnioittanut taiteilijattaren valheasun aistikkuutta ja luonnon ja taiteen yhteistä voimanäytettä, joka salli tuon kuusikymmen-vuotiaan naisen esiintyä nuorukaisen puvussa, jopa näyttää siinä kauniiltakin, — ainakin suopeain katselijain mielestä. Mutta Christophe vihasi akrobaattitemppuja ja kaikkea, mikä väärentää luontoa ja tekee sille väkivaltaa. Hän tahtoi, että naisen on oltava nainen ja miehen mies. (Se seikka ei nykyaikaan ole liioin tavallista.) Jo Beethovenin Leonoran lapsellinen ja hieman naurettava valhehahmo oli hänestä ilkeänlainen. Mutta Hamlet sellaisessa asussa: se meni hänestä jo yli rajojensa, se oli hänestä mielettömyys. Tehdä tuosta rotevasta Tanskan prinssistä, lihavasta ja kelmeästä, koleerisesta, ovelasta, järkevästä ja harha-aistimuksia näkevästä olennosta nainen, — eikä nainenkaan: sillä nainen, joka näyttelee miestä, ei ole koskaan mitään muuta kuin luonnoton kummitus, — niin, tehdä Hamletista kuohilas, kiero sekasikiö,… siihen vaadittiin koko nykyajan vetelyyttä, koko kritiikin uskomatonta typeryyttä; muussa tapauksessa ei moista mautonta joutavuutta olisi voitu kärsiä ainoatakaan päivää, se olisi vihelletty heti ulos!… Näyttelijättären ääni sai Christophen lopullisesti suunniltaan. Hänellä oli tuollainen laulava ja tasaisesti nakutteleva lausunta, tuollainen yksitoikkoinen laulukieli, joka näyttää Champmeslén ja Hôtel de Bourgognen päivistä saakka olevan maailman runottomimman kansan parhaassa suosiossa. Christophea se kiusasi niin, että hänen teki mieli piehtaroida maassa. Hän pyöräytti selkänsä näyttämöön päin, hän irvisteli ja käänsi kasvonsa aition seinään, aivan kuin lapsi, joka on pantu nurkkaan häpeämään. Onneksi ei hänen teatteritoverinsa uskaltanut häneen katsoa; sillä jos hän olisi hänet nähnyt, olisi hän luullut, että hän oli hullu.

Yhtäkkiä jätti Christophe irvistelynsä. Hän istui liikkumatta ja vaiti. Hänen korviinsa oli kuulunut kaunis ja musikaalinen ääni, nuori naisen ääni, vakava ja suloinen. Christophe teristi korviaan. Sikäli kuin näyttelijätär puhui, kääntyi Christophe uteliaana tuolillaan, nähdäkseen, mikä lintu se noin visersi. Hän näki Ofelian. Tosin sillä ei ollut mitään tekemistä Shakespearen Ofelian kanssa. Se oli kaunis tyttö, kookas, vankka ja samalla solakka, kuin jokin kreikkalainen kuvanveistos, Elektra tai Kassandra. Näyttelijätär aivan pursui elämää. Vaikka hän kuinka koetti sulkeutua osaansa, niin säteili nuoruus ja riemu koko voimallaan hänen olennostaan, hänen liikkeistään, hänen ruskeista silmistään, jotka nauroivat vastoin hänen tahtoaankin. Ja niin suuri on kauneuden voima, että Christophe, joka äsken oli ollut armottoman kylmä koko Hamletin tulkinnalle, ei nyt enää ollenkaan johtunut suremaan, ettei Ofelia millään tavoin muistuttanut sitä kuvaa, joka hänellä oli Ofeliasta; ja Christophe uhrasi arvelematta entisen mielikuvansa. Tiedottomasti itseään pettäen, niinkuin helposti kiihtyvät ihmiset aina, löysi hän nyt suorastaan elävän totuuden tuossa nuorekkaassa hehkussa, joka paloi esiintyjän neitseellisen sydämen pohjalla, puhtaan ja ajatuksiltaan epätietoisen. Mutta suurimpana hurmauksen syynä oli hänen lumoava äänensä; se oli puhdas, lämmin ja pehmeä kuin sametti: jokainen sana soi kuin kaunis akordi; tavujen ympärillä tanssi aivan kuin ajuruohon tai metsämintun tuoksu, Etelä-Ranskan naurava sävy ponnahtelevina rytmeinä. Kummallinen näky: Ofelia Arlesin mailta. Näyttelijätär toi mukanaan hieman kultaista aurinkoaan ja huimaa mistraliaan.

Unohtaen kokonaan aitiotoverinsa oli Christophe nyt siirtynyt hänen rinnalleen etumaiselle tuoliriville; hän katseli katsomistaan kaunista näyttelijätärtä, jonka nimeä hän ei tiennyt. Mutta yleisö ei suinkaan ollut tullut kuuntelemaan tuntematonta eikä välittänyt hänestä laisinkaan. Se ei taputtanut käsiään muulloin kuin nais-Hamletin puhuessa. Silloin Christophe ärjähteli ja hänen huuliltaan pääsi: "Aasit!" — niin hiljaisella äänellä, että se kuului kymmenen metrin päähän.

Vasta kun väliverho oli laskeutunut, muisti hän teatteritoverinsakin; ja kun hän näki tytön yhä yhtä hämillään kuin ennen, niin ajatteli hän hymyillen, kuinka hänen oma eriskummainen käytöksensä oli mahtanut häntä peljästyttää. — Eikä Christophe erehtynyt siinä: tuota nuorta tyttöä, jonka sattuma oli tuonut muutamaksi lyhyeksi tunniksi Christophen lähistölle, vaivasi näet melkein sairaalloinen arkuus: ainoastaan se seikka, että hän oli tänä iltana ollut poikkeuksellisen haltioitumisen tilassa, oli saanut hänet niin rohkeaksi, että hän myöntyi Christophen kutsuun. Tuskin oli hän siihen suostunut, niin hän toivoi jo kaikin mokomin, että pääsisi aitiosta pois, keksisi jonkin tekosyyn paetakseen. Asia muuttui kahta kamalammaksi, kun hän huomasi olevansa yleisön uteliaisuuden uhrina; ja hänen tuskansa kasvoi kasvamistaan sikäli kuin hän kuuli selkänsä takaa — (taakseen ei hän tohtinut vilkaistakaan) seuratoverinsa julmat sadatukset ja kiukkuiset ärähtelyt. Hän odotti Christophelta mitä tahansa; ja kun Christophe tuli istumaan hänen viereensä, oli hän hyytyä kauhusta; niitähän tuon miehen päähän vielä pistäisikään? Hän olisi tahtonut vaipua kymmenen syltä maan alle. Hän vetäytyi vaistomaisesti kauemmaksi; häntä peloitti koskettaakin Christopheen.

Mutta koko hänen pelkonsa haihtui heti, kun hän väliajalla kuuli
Christophen sanovan lauhkealla äänellä:

— Minä olen hyvin epämiellyttävä naapuri, eikö niin? Antakaa minulle anteeksi.

Silloin katsoi tyttö Christopheen ja näki saman ystävällisen hymyn, joka oli saanut houkutelluksi hänet teatteriin.