Kun valonläimäys kävi Christopheen, kulki sähkövirta läpi koko hänen ruumiinsa; hänet valtasi vavistava tunne. Oli kuin hän olisi keskellä merta ja keskellä yötä nähnyt yhtäkkiä nousevan eteensä maan. Tai niinkuin hän kansantungoksessa olisi yhtäkkiä kohdannut outojen, syväin silmien katseen. Usein yllätti hänet sellainen tila monituntisen herpoutumisen jälkeen, lamaannuksen perästä, jolloin hänen sielunsa oli harhaellut epätoivoisena tyhjyydessä. Mutta vieläkin useammin illoin, kun hän ajatteli aivan muita asioita, puheli äitinsä kanssa tai asteli pitkin katua. Jos se sattui, kadulla, esti jonkinlainen sopivaisuuden tunne ihmisiä kohtaan häntä ilmaisemasta iloaan liian rajusti. Mutta kotona ei häntä siitä pidättänyt mikään. Hän hyppi ja polki jalkaansa; hän toitotti voiton-fanfaareja. Äiti tunsi kyllä nuo säveleet ja tottui lopulta aina tietämään, mitä ne merkitsivät. Hän sanoi, että Christophe oli kuin munimasta päässyt kana.
Sävelaiheet tunkeutuivat Christopheen joka taholta. Joskus olivat ne täydellisiä, muodoltaan erillisiä musiikkilauselmia; useammin sensijaan pelkkää suurta nebuloosaa, joka ympäröi koko luomusta: kappaleen struktuuri, yleiset viivat saattoi aavistaa ainoastaan udun läpi, jota paikka paikoin häikäisevät yksityisosat puhkaisivat, erottuen muun varjosta kuvanveistoksellisen tarkasti. Sellainen tuli kuin salama, ja katosi; joskus seurasi ensimäistä vielä toisia, välittömästi: ja jokainen leimaus valaisi yön eri kulmia. Mutta tavallisesti tuo oikullinen voima, joka oli kerran, ilmaissut itsensä aivan odottamatta, katosi moniksi päiviksi takaisin salaperäisiin olinpaikkoihinsa, jättäen jälkeensä valoviirun.
Se inspiratsioonin nautinto oli niin voimakas, että kaikki muu tuli Christophelle vastenmieliseksi. Kokenut taiteilija tietää hyvin, että inspiratsiooni on harvinaista ja että älyllisen toiminnan täytyy muovata intuitsioonin työtä; se vasta sijoittaa ajatukset viinipuristimeen ja pusertaa niistä viimeiseen pisaraan saakka mehun, jota ne ovat täynnä; — (eikä hän pelkää tarpeen tullen miedonnella nestettä vedelläkään.) — Christophe oli liian nuori ja liian varma itsestään, joten hän halveksi moisia vaivaisia keinoja. Hän uneksi sellaista mahdottomuutta, ettei hän loisi koskaan mitään taideteosta, joka ei olisi hetkessä syntynyt, aivan kokonaan. Ellei hän olisi tahallaan sokaissut itseään, olisi hän kyllä huomannut suunnitelmansa mielettömyyden; mutta Christophe elikin nyt sellaista sisäisen yltäkylläisyyden aikaa, ettei siinä ollut ainoatakaan rakoa eikä tyhjää paikkaa, josta tyhjyys olisi voinut pujahtaa sisään. Kaikesta hän sai sopivan syyn tähän ehtymättömään hedelmällisyyteen: kaikesta, mitä hänen silmänsä näkivät, kaikesta, mitä hänen korvansa kuulivat, kaikesta, mikä arkisessa, elämässä koski hänen olemukseensa; jokainen katse, jokainen sana kiihdytti hänen sielussaan versomaan kokonaiset unelmien laihot. Aatteittensa rajattomalla taivaalla näki hän miljoonien vaaleasti kuultavien tähtien eläväin valovirtain vierivän. — Ja kuitenkin tuli jo siihenkin aikaan niitäkin tuokioita, jolloin kaikki yhtäkkiä sammui. Ja joskaan pimeyttä ei kestänyt kauan, joskaan hänellä ei ollut vielä aikaa edes kärsiä sielun pitkällisestä äänettömyydestä, niin tunsi hän kuitenkin salaista kauhua tuota outoa voimaa kohtaan, joka lensi silloin hänen luokseen ja jätti hänet, tuli takaisin, katosi jälleen… Kuinka pitkäksi aikaa tälläkin kertaa? Tulisiko se koskaan enää takaisin? — Ylpeys masensi kaikki moiset arvelut ja sanoi: "Tuo sisässäni oleva voima, se olen minä. Sinä päivänä, jolloin sitä ei ole, ei ole enää minuakaan: silloin minä itseni tapan." — Ja kumminkin hän vapisi pelosta; mutta se vain lisäsi nautintoa.
Vaikka nyt ei uhannutkaan vaara, että lähde toistaiseksi kuivuisi, niin huomasi Christophe jo kuitenkin, ettei se ollut tarpeeksi runsas täyttämään kokonaista, eheää teosta. Aatteet ilmestyivät melkein aina alkeellisessa tilassa: ne täytyi vaivalloisesti hakata irti möhkäleestä ja aina esiintyivät ne katkonaisina, hyppäyksittäin ja rikkonaisina; jos mieli saada ne keskinäiseen yhteyteen, täytyi niihin sekoittaa aineosa älyllistä harkintaa ja kylmää tahtoa, jotka takoivat niiden aatteista uuden olemuksen. Christophe oli liian totinen taiteilija jättääkseen sen tekemättä; mutta sitä hän ei tahtonut vielä myöntää; hän koetti turhaan uskotella itselleen, että hän tyytyi pelkästään kopioimaan sisäistä malliaan, kun hän oikeastaan oli pakotettu muokkaamaan sen suuremmassa tai pienemmässä määrin aivan uuteen asuun saadakseen sen käsitettäväksi. — Sattuipa niinkin, että hän väärensi täydellisesti alkuperäisen ajatuksen. Kuinka väkevästi musikaalinen aihe häneen loikin, oli hänen monesti mahdoton sanoa mitä se oikeastaan merkitsi. Se nousi hänen olemuksensa maanalaisista kätköistä, kaukaa niiden rajain takaa, joiden luota tietoisuus alkaa; ja tuossa Voimassa, joka oli pelkästään voimaa, ei muuta, ja joka karttoi yleisesti tuttuja mittoja, ei tietoisuus jaksanut tuntea laisinkaan omia mielenliikkeitään eikä mitään yleisinhimillisiä tunteita, joita se aina määrittelee ja jakaa luokkiin; ilot, surut, kaikki olivat sekaisin yhtenä suurena kiihkona, käsittämättömänä, koska se kiihko oli älyn yläpuolella. Kuitenkin oli älyllisyydellä, ymmärsipä se tämän voiman tai ei, tarve antaa sille nimi, sitoa se johonkin niistä loogillisista rakenteista, joita ihminen uupumatta sommittelee aivoissaan niinkuin mehiläinen tekee pesäänsä.
Niinpä vakuutti Christophe itselleen — tahtoi itselleen vakuuttaa — että se hämärä voima, joka häntä kiihdytti, oli tarkoitusperiltään varma ja että sen tarkoitukset sointuivat myöskin hänen tahtoonsa. Tuo vapaa vaisto, joka oli kummunnut tiedottomuuden syvyydestä, pantiin pakostakin yhtymään järjen ohjaksissa selviin käsitteihin, joiden kanssa sillä alkuaan ei ollut mitään tekemistä. Sellaisista teoksista ei tullut muuta kuin valheellisia parituksia Christophen järjen suunnittelemain suurten aiheiden ja niiden villien voimain kesken, joiden sisältö oli aivan muuta ja joita Christophe itsekään ei tuntenut.
Hän kulki eteenpäin hapuilemalla, sokeasti puskien, niiden ristiriitaisten voimain viemänä, jotka ryntäsivät hänessä toisiaan vastaan, ja heitteli ympärilleen vielä kypsymättömissä teoksissa usvaista ja hehkuvaa elämää, jota hän ei osannut selvästi tulkita, mutta jonka voiman hän ylpeän riemukkaasti tunsi.
Koska hän oli tietoinen uudesta voimastaan, uskalsi hän nyt ensi kertaa katsella kasvoista kasvoihin kaikkea, mikä häntä ympäröi, kaikkea, jota häntä oli opetettu kunnioittamaan, minkä edessä hän oli ennen arvostelematta alistunut; — ja hän tuomitsi sitä nyt heti häikäilemättömän vapaasti. Peittävä harso revittiin pois: hän näki germaanilaisen valheen.
Kullakin rodulla, kunkin kansan taiteella on oma ulkokultaisuutensa. Maailman ravintona on hiukkasen totuutta ja paljon valhetta. Ihmisjärki on heikko; se ei jaksa kestää liioin puhdasta totuutta: sen uskonnon ja moraalin, sen valtiomiesten, runoilijain ja taitelijain täytyy esittää sille totuus valheisiin verhottuna. Nämä erilaiset valheet ovat kunkin maan kansallishengen mukaisia; ne eroavat laadultaan toisistaan: ja juuri ne tekevät kansoille niin vaikeaksi ymmärtää toisiaan ja niin helpoksi toistensa halveksimisen. Itse totuus on sama kaikkialla; mutta kullakin kansalla on oma valheensa, jota se nimittää ihanteikseen; kaikki sen jäsenet hengittävät sitä sisäänsä syntymästä hautaan saakka: siitä on tullut niiden elämänehto. Ainoastaan muutamat harvat nerot jaksavat pitkien ja sankarillisten taisteluiden jälkeen, jossa he ovat aina aivan yksin, vapautua tuosta ihanteellisuudesta ja pääsevät ajatuksensa vapaaseen kaikkeuteen.
Eräs varsin merkityksetön tapaus paljasti Christophelle yhtäkkiä saksalaisen taiteen valheen. Se, ettei hän ollut sitä vielä tähän saakka nähnyt, ei johtunut siitä ettei se olisi aina ollut hänen katseltavanaan; mutta hän oli ollut sitä liian lähellä, hänen silmillään ei ollut välimatkaa mittailla sen suhteita. Nyt ilmaantui vuori hänen eteensä, koska hän oli siitä päässyt tarpeeksi kauas.
Christophe oli konsertissa kaupungin musiikkihallissa: Städtische Tonhalle. Konsertti annettiin suuressa salissa, jossa oli kymmenen, kaksitoista pitkää riviä kahvilapöytiä, — kaikkiaan pari-, kolmesataa pöytää. Toisessa päässä oli näyttämö, orkesterin paikka. Christophen ympärillä istui upseereja, pitkissä, tiukalle puristetuissa, tummanvärisissä takeissaan, — punaisin, jäykin ja poroporvarillisin naamoin, joista parta oli siististi ajettu pois; ja naisia, jotka juttelivat ja nauroivat hälisevällä äänellä, ollen muka olevinaan vapaita ja luonnollisia; ja kilttejä nuoria tyttöjä, jotka nauroivat ystävällisesti ja näyttivät kaikki hampaansa; ja vanhoja herroja, kuin mitäkin lauhkeita, pyöreäsilmäisiä hämähäkkejä, isoine partoineen ja silmälasit päässä. He kilistivät juomalasejaan toistensa terveydeksi joka kerta nostaessaan ne. He toimittivat tuon tempun suorastaan uskonnollisella hartaudella; heidän kasvonsa ja äänensä muuttuivat silloin, he olivat aivan kuin messussa, ikäänkuin alttarin ääressä nauttimassa ehtoollista, ja heidän juhlallisuuteensa yhtyi kummallisella tavalla hullunkurisuus. Musiikki hukkui puheen porinaan ja ruoka-astiain kalinaan, vaikka kaikki koettelivat muka puhua ja syödä aivan hiljaa. "Der Herr Konzertmeister", kookas, iäkäs, kumarainen mies, jonka valkea leukaparta riippui kuin pukilla, ja jolla oli kyömynenä ja sillä silmälasit, oli näöltään kuin mikäkin kielitieteilijä. — Kaikki nämä tyypit olivat jo vanhastaan Christophelle tuttuja. Mutta juuri sinä päivänä tuli hänelle (hän ei tiennyt, minkä tähden), ilo nähdä heidät karrikatyyreinä. Sattuuhan sellaisia hetkiä, jolloin ihmisten ja asiain naurettava puoli, jota me emme tavallisessa elämässä huomaa, pistää ilman mitään ulkonaista syytä odottamatta ja yhtäkkiä silmäämme.