Orkesterin ohjelmassa oli Egmontin uvertyyri, muuan Waldteufelin valssi, Tannhäuserin toivioretki Roomaan, Nikolain sepittämän Iloisten rouvien uvertyyri, uskonnollinen marssi Athaliestä ja eräs fantasia Pohjantähdestä. Orkesteri soitti säntillisesti Beethovenin uvertyyrin, ja valssin hurjalla vauhdilla. Tannhäuserin toivioretken aikana kuului pullonkorkkien paukkumista. Muuan lihava mies, joka istui Christophen vieruspöydässä, löi tahtia Iloisiin rouviin, ja irvisteli matkien Falstaffia. Eräs iäkkäänlainen ja lihava rouva, jolla oli taivaansininen puku ja valkea vyö, kultasankaiset kakkulat latuskaisella nenällä, punaiset käsivarret ja leveä vyötärö, lauloi mahdikkaasti Schumannin ja Brahmsin Liedejä. Hän kohotteli kulmakarvojaan, tähysti välistä kulisseihin päin, loi luomensa alas, nyökkäsi päätään oikealle, vasemmalle, ja hymyili imelää, leveää hymyä, joka paistoi koko hänen kasvoiltaan, laajoilta kun kuu; hän tuhlasi niin tavatonta mimiikkiä, että näytös olisi suuresti muistuttanut varieteetä, ellei hänestä samalla olisi paistanut majesteettinen siveyden tunto. Tuo kunnon perheenemäntä koetti nähtävästi apinoida nuoruuden hulluutta, veitikkamaisuutta ja intohimoa; ja niin saikin Schumannin runo epäilyttävän ummehtuneen lastenkamarin sivuhajun. Yleisö oli hurjana ihastuksesta. — Mutta tarkkaavaisuus kasvoi suorastaan hartaudeksi, kun lavalle ilmestyi laulukuoro "Etelä-Saksan Lauluveikot", (Süddeutschen Männer Liedertafel), hymisten ja karjuen vuorotellen tunteellisia ja hempeitä kuorolauluja, yhden toisensa jälkeen. Heidän lukunsa oli neljäkymmentä ja he lauloivat niinkuin neljä miestä. Heidän tarkoituksenaan näytti olevan hävittää esityksestä kuorovaikutuksen pieninkin leima: esityksestä tuli pelkkä meloodisten efektien tavoittelu, pienten, arkojen ja vetisteleväin vivahdusten, kuulumattomiin haipuvien pianissimojen, hurjasti jyriseväin nousujen, aivan kuin olisi lyöty bassorumpua; kokonaisuus täyteläisyyden ja tasapainon puutetta; makeaa ja äitelää tyyliä, joka sai ihmisen ajattelemaan Kesäyön unelman Pulmaa:

"Antakaa minun näytellä jalopeuraa. Minä koetan karauttaa ääntäni, niin että kiljun niin lystikkäästi kuin maitokyyhky; minä kiljun niin että luulisitte kuulevanne satakieltä."

Alusta alkaen Christophen ällistys kasvoi kasvamistaan, kuunnellessa moista, joka kuitenkaan ei ollut hänelle mitään uutta. Hän tunsi hyvin nämä konsertit, tämän orkesterin ja saman yleisön. Mutta yhtäkkiä tuntui hänestä kaikki valheelliselta, odottamattomalta. Kaikki, yksinpä Egmontin uvertyyrikin, josta hän enimmän piti; sen mahtaileva hillittömyys ja järkevä kiihko loukkasivat häntä tällä hetkellä aivan kuin rehellisyyden puute. Tosin ei hän nyt kuunnellut Beethovenia ja Schumannia itseään, vaan heidän naurettavia tulkkejaan ja heidän märehtivää yleisöään, jonka laumamainen typeryys ympäröi mestariteokset nyt kuin paksu sumu. — Niin oli asia tosin; mutta kuitenkin tunsi Christophe tällä hetkellä kauneimmissakin sävellyksissä jotakin, joka teki hänet rauhattomaksi ja jota hän ei ollut koskaan ennen tuntenut… Mitä se sitten oli? Hän ei uskaltanut asiaa aprikoida, sillä rakkaiden mestariensa arvostelemista hän olisi pitänyt pyhyyden herjauksena. Mutta vaikka hän kuinka koetti olla näkemättä, niin hän oli jo nähnyt. Ja vasten tahtoaankin hän näki yhä enemmän; näki läpi sormiensa aivan kuin Pisan Vergognosa.

Hän näki saksalaisen taiteen aivan alastomana. Kaikki, — sekä tosiaan suuret että joutavat taiteilijat, levittelivät sielujaan nähtäville liikuttavan vilpittömästi. Tunteet kuohuivat kaikessa yli laitojensa, ylevyys juoksi virtoina, sydän pursui haltioituneita tunnelmia; kaikki sulkuluukut avattiin hirvittävälle germaanilaiselle tunteellisuudelle; se teki väkevimpien tarmon vetiseksi, se hukutti heikot sekaisiin lätäköihin: se oli oikeaa vedenpaisumista, joka painoi saksalaisen ajatuksen piiloon ja hukutti allensa. Ja minkälaiset olivatkaan joskus Mendelssohnin, Brahmsin, Schumannin ja kokonaisen heidän seuraaja-liutansa ajatukset, tuon legioonan pikkusäveltäjiä, jotka olivat synnyttäneet noita kyyneleisiä ja mahtailevia Liedejä! Kaikki ne olivat lentohiekkaa. Ei vankkaa kalliota alla. Liukasta ja muodotonta savea. — Moinen tuntui niin typerältä ja lapselliselta, ettei Christophe saattanut uskoa, kuinka se ei pistäisi yleisönkin silmään. Christophe katseli nyt ympärilleen; mutta hän näki vain autuudessa kylpeviä naamoja. Kuinka olisivat nuo ihmiset pystyneet arvostelemaan, kun he olivat jo edeltäkäsin vakuutetut, että kaikki, mitä he saivat täällä kuulla, oli kaunista ja että heidän täytyi siitä iloita? He kunnioittivat ankarasti entisiä, pyhitettyjä nimiä. Mitäpä he eivät muuten olisikaan kunnioittaneet? He kunnioittivat ohjelmaa, joka oli heidän edessään, olutlasia, itseään. Tunsi, että he kaikessa hiljaisuudessa antoivat arvonimen "Ylhäisyys" kaikelle, mikä läheisesti tai kaukaisesti oli jotenkin heitä itseään.

Christophe tarkasteli vuorotellen yleisöä ja näitä sävellyksiä: sävellyksissä heijastui yleisön kuva ja yleisössä sävellysten, aivan kuin maisema lasisessa puutarha-pallossa. Christophea alkoi naurattaa yhä enemmän, vaikka hän vielä hillitsi irvistyksensä. Mutta kun "Etelä-Saksan Lauluveikot" astuivat taas esille ja toitottivat juhlallisesti nuoren, punastuvan tytön Tunnustusta, niin ei Christophe enää mahtanut itselleen mitään. Hän purskahti kaikuvaan nauruun. Ympäriltä kuului suuttuneita: "Hyst, hyst". Vierustoverit vilkaisivat kauhistuneina häneen; heidän ällistyneet eleensä yllyttivät yhä enemmän Christophen riemua: hän nauroi kohti kurkkua, hän nauroi, nauroi niin, että vedet silmistä vuotivat. Yhtäkkiä suututtiin, alettiin huutaa: "Ulos, ulos!" Christophe nousi ja meni matkaansa hartioitaan kohauttaen, nauru täristi hänen selkäänsä. Hänen lähtönsäkin oli skandaali. Niin alkoi vihollisuus Christophen ja hänen synnyinkaupunkinsa välillä.

Kun Christophe palasi tämän kokeilunsa perästä kotiin, pisti hänen päähänsä lukea noiden pyhitettyjen mestarien teoksia. Ja silloin hän tyrmistyi huomatessaan, että eräät heistä, joita hän oli rakastanut kaikkein enimmän, olivat valehdelleet. Hän koetti epäillä omaa arvosteluaan, koetti uskotella, että hän oli erehtynyt. — Mutta ei, se ei onnistunut… hän aivan ällistyi, mikä määrä keskinkertaisuutta ja valheita voi muodostaa koko suuren kansan taiteellisen aarteen. Kuinka harvat sivut läpäisivätkään tässä tutkinnossa!

Siitä alkaen ryhtyi hän suorastaan vapisevin sydämin lukemaan vielä toisten mestarien teoksia, jotka olivat hänestä rakkaita… Oi, hän oli kuin noiduttu, aina tunsi hän saman pettymyksen. Eräiden suurten säveltäjäin suhteen huomasi hän tämän tuskaisin sydämin; tuntui kuin hän olisi kadottanut rakastetun ystävän, kuin hän olisi huomannut, että tuo ystävä, johon hän oli ehdottomasti luottanut, olisi häntä vuosikausia pettänyt. Christophe itki sen tähden katkeria kyyneleitä. Öisin ei hän voinut nukkua; hän kiusasi yhä itseään. Ja hän syytti itseään: ehkäpä hän ei osannut arvostella asiaa? Oliko hän tullut idiootiksi?… Ei, se ei ollut mahdollista, hän näki nykyään selvemmin kuin koskaan ennen päivän säteilevän kauneuden, tunsi raikkaammin ja rakkaampana kuin milloinkaan elämän ihanan yltäkylläisyyden; hänen sydämensä ei pettänyt häntä…

Pitkään aikaan ei hän vielä uskaltanut koskea niihin, jotka olivat hänestä parhaat, kaikkein puhtaimmat, kaikkien Pyhimysten Pyhimyksiä. Hän vapisi ajatellessaankin, että hänen uskonsa heihin pettäisi. Mutta mikä saattaa vastustaa rohkean ja totuutta rakastavan sielun armotonta vaistoa, sielun, joka tahtoo syventyä pohjaan saakka ja nähdä kaiken sellaisena, kuin se on, vaikka siitä seuraisikin katkerin kärsimys? — Christophe avasi siis nuokin pyhät teokset, uhrasi viimeisen reservinsä, keisarillisen kaartinsa… Ensimäisellä silmäyksellä hän näki, etteivät he olleet muita tahrattomampia. Silloin hän ei uskaltanut jatkaa Joissakuissa kohdissa hän keskeytti, hän sulki kirjan; niinkuin Nooakin poika hän peitti viitalla isänsä alastomuuden…

Sitten seisoi hän siinä, murtuneena, keskellä raunioita. Hän olisi mieluummin menettänyt toisen kätensä kuin tahtonut hävittää noita kaikkein pyhimpiä illusioonejaan. Suru kalvoi hänen sydäntään. Mutta hänessä kävi sellainen elämän mahla, niin suuri elämän uudistus, ettei hänen luottamuksensa taiteeseen kuitenkaan horjunut. Nuorukaisen yksinkertaisella uskalluksella alkoi hän elämän uudestaan, aivan niinkuin ketään ei olisi elänyt ennen häntä. Uudistuneen voimansa juopumuksessa hän tunsi, — eikä ehkä syyttä, — ettei, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, ollut mitään yhteyttä elävien kiihkojen ja niiden intohimon ilmausten välillä, joita taide vimmatuilla ponnistuksilla koetti niille antaa. Mutta siinä hän erehtyi, kun luuli itseään onnellisemmaksi tai taitavammaksi muita, ryhtyessään itse ilmaisemaan niitä. Koska hän oli tulta täynnä, oli hänen helppo löytää sitä myöskin kaiken sen takaa, mitä hän kirjoitti; mutta kukaan muu eli olisi sitä tuntenut niiden epätäydellisten aakkosten alta, joilla hän sitä merkitsi paperille. Monet hänen tuomitsemistaan taiteilijoista olivat aivan samassa asemassa. Heissäkin oli elänyt syvä tunne ja he olivat koettaneet sitä tulkita; mutta heidän oma salakielensä oli kuollut heidän kerallaan.

Christophe ei ollut suinkaan psykoloogi, hän ei vaivannut itseään kaikilla näillä aprikoimisilla: mikä hänestä oli kuollutta nyt, oli hänestä ollut sellaista aina. Hän lausui kaikki menneisyyttä koskevat tuomionsa nuoruuden koko itsestään-varmalla ja julmalla väärämielisyydellä. Hän riisui alasti jaloimmatkin sielut eikä säälinyt heidän naurettavia puoliaan. Siinä näki hän Mendelssohnin komeilevan synkkämielisyyden, haeskellun mielikuvituksen, oikeinajattelevan tyhjyyden. Siinä olivat Weberin lasinhauraat helyt, hänen sydämen-kuivuutensa, hänen aivo-liikutuksensa. Siinä Lisztin ylhäinen isämäisyys, sirkusratsastajan taito, joka tarjosi samalla kertaa uusklassillisena ja markkinamaisena sekoituksena yhtä paljon todellista ja väärää ylevyyttä, kuultavaa ihanteellisuutta ja vastenmielistä virtuoosimaisuutta. Siinä oli myöskin Schubert, joka hukkui tunnelmallisuuteen aivan kuin virstoja laajaan, läpikuultavaan ja seisovaan järveen. Sankariaikain vanhoja viisaitakaan ei säästetty, noita puolijumalia, Profeettoja, Kirkko-isiä. Ei edes suuri Sebastian, kolmisen vuosisadan mestari, joka sulki sisäänsä menneisyyden ja tulevaisuuden, ei edes hän, — Bach — ollut puhdas kaikesta valheesta, kaikesta muotisaivartelusta ja kouluviisaudesta. Tuo mies, joka oli nähnyt Jumalan, tuo mies, joka eli Jumalassa, tuntui Christophesta joskus alenevan älyttömään ja sokerimaiseen uskonnollisuuteen, jesuiitta- ja rokoko-tyyliin. Eräissä hänen kantaateissaan oli sävelmiä jotka olivat täynnä haikeaa rakkauden-riutumusta — (kiemailevaa kaksinpuhelua Sielun ja Jeesuksen välillä). — Ne inhoittivat Christophea erikoisesti: hän oli näkevinään pulleaposkisia enkeleitä lihavine kinttuineen ja ilmassa heiluvine uuma-verhoineen. Sitäpaitsi oli hän tuntevinaan, että tuo nerokas Cantor kirjoitti aina huoneessa lukon takana: se löyhki ummehtuneelta; hänen musiikissaan ei ollut sitä raikasta ulkoilmaa, joka puhaltaa sen sijaan toisista, jotka eivät ehkä ole yhtä suuria muusikkoja, mutta suurempia persoonallisuuksia, — miehekkäämpiä olentoja, — sellaiset kuin esimerkiksi Beethoven tai Händel. Christophea kiusasi enimmän klassikoissakin heidän vapaudenpuutteensa: melkein kaikki heidän teoksissaan oli "rakenneltua". Joskus kehiteltiin jotakin tunnetta kaikilla musiikkiretoriikan kuluneilla fraaseilla, toisinaan oli se ainoastaan pelkkä rytmi, jonkinlaista ornamentaalista koristetta, jota toistettiin, käänneltiin ja sovitettiin kaikkiin suuntiin aivan mekaanisesti Tällaiset symmetriset ja samaa asiaa jankkaavat konstruktsioonit — sonaatit ja sinfoniat — raivostuttivat Christophea, joka oli tähän aikaan sangen vähän altis järjestyksen kauneudelle, laajoille ja hyvin sommitelluille perussuunnitelmille. Sellainen tuntui hänestä paremminkin muurarin kuin säveltäjän työltä.