Ei tarvitse luulla, että hän oli lauhkeampi romantikkoja kohtaan. Kummallista kyllä, — seikka, joka häntä itseäänkin ensiksi ällistytti, — ei ollut olemassa säveltäjiä, jotka olisivat ärsyttäneet häntä enemmän kuin ne, jotka olivat väittäneet olevansa (ja tosiaankin olivat olleet) kaikkein vapaimpia, välittömimpiä, ne jotka olivat luoneet kaikkein vähimmin rakentelemalla, — nuo, jotka, niinkuin esimerkiksi Schumann olivat lahjoittaneet ihmisille pisara pisaran jälkeen joka minutti koko sisäisen elämänsä lukemattomina pikkutöinä. Hän raivosi heitä vastaan sitäkin rajummin, koska hän tunsi heissä oman nuoren sielunsa sekä kaiken sen joutavanpäiväisyyden, jonka hän oli vannonut itsestään hävittävänsä. Todentotta ei kukaan voinut syyttää puhdasmielistä Schumannia valheellisuudesta hän ei sanonut juuri koskaan mitään sellaista, jota hän ei ollut tosiaan tuntenut. Mutta hänen esimerkkinsä opetti Christophelle, ettei saksalaisen taiteen suurin valheellisuus ollut sitä, että sen harjoittajat tahtoivat ilmaista tunteita, joita eivät tunteneet, vaan enemmänkin siinä, että he tahtoivat purkaa tunteita, joita he kyllä tunsivat, mutta jotka olivat — valheellisia tunteita. Musiikki on armoton sielunkuvastin. Kuta naiivimpi ja herkkäuskoisempi saksalainen säveltäjä on, sitä selvemmin näyttää hän saksalaisen hengen heikkoudet: tuon hengen häilyvän perustan, sen velton sentimentaalisuuden ja suoruuden puutteen, sen hieman luihun ihanteellisuuden; sen kyvyttömyyden nähdä omaa itseään, pelon uskaltaa katsoa itseään kasvoista kasvoihin. Tuollainen väärä ihanteellisuus oli suurempienkin vikana, — esimerkiksi Wagnerin. Kun Christophe luki hänen teoksiaan, kiristeli hän hampaitaan. Lohengrin oli hänestä sellainen valhe, että se sai suorastaan karjumaan. Hän vihasi moista rihkama-makasiinista tarjottua ritarillisuutta ja ulkokultaista jumalisuutta; tuollaista sankaria, joka oli peloton ja sydämetön, itsekäs ja kylmä, ruumiillistunut hyve, joka ihailee itseään ja rakastaa erikoisella hellyydellä itseään. Christophe tunsi sellaisen sankarin hyvin, hän oli nähnyt hänet monta kertaa todellisessa elämässä, tuon saksalaisen fariseustyypin, joka oli niin uljaileva, nuhteeton ja kova, joka palveli polvillaan omaa kuvaansa ja uhrasi sangen helposti toiset sen kuvan jumalallisuuden vuoksi. Lentävän hollantilaisen jykeä tunnelmallisuus ja tylsä ikävyys aivan lamasivat häntä. Tetralogian dekadentti-barbaarit tuntuivat hänestä rakastuneina inhoittavan äiteliltä. Siegmund lauloi sisartaan ryöstäessään salonkiromanssin. Götterdämmerungin Siegfried ja Brünhilde olivat uin kunnon saksalainen aviopari, niin he lorusivat toinen toisilleen ja varsinkin yleisölle aviollista autuuttaan, mahtailevan hölläsuisesti. Kaikki valheet, mitä olla saattoi, olivat kasaantuneet näihin sävellyksiin: niissä oli väärää ihanteellisuutta, väärää kristillisyyttä, väärää goottilaisuutta, väärää satutunnelmaa, väärää jumalallista ja inhimillistä. Koskaan ei vanha ja sovinnainen ollut rehennellyt suuremmalla komeudella kuin juuri tuolla näyttämöllä joka väitti kaatavansa kaiken sovinnaisuuden. Siitä ei silmä, sielu eikä korva voineet erehtyä hetkeksikään; olisi tarvittu tahallista omaa tahtoa pettämään niitä — Ja eräillä tahoilla ne tahtoivatkin itse pettyä. Koko Saksahan nautti tästä vanhan-hedelmättömästä ja lapsellisesta taiteesta, jossa irtipäässeet hirviöt raivosivat pienten, mystillisten ja makeain koulutyttöjen seassa.
Mutta vaikka Christophe arvostelikin näin: heti kuin hän kuuli tätä musiikkia, valtasi hänet samoin kuin muutkin, vieläpä enemmänkin, sen miehen demooninen tahto ja tunnevirta, joka oli päästänyt nuo sävelet valloilleen. Christophe nauroi ja vapisi, hänen poskiaan poltti, hän tunsi itsessään kokonaisten ratsaslaumain hurjat sotahuudot. Hän ajatteli, että kaikki on sallittua niille, jotka kantavat moisia aronmyrskyjä sisässään. Kuinka hän riemuitsikaan, kun hän tunsi noiden yleisesti pyhitettyjen teosten, joita hän nykyään selaili aina ylen arastellen, herättävän itsessään saman liikutuksen, jonka ne olivat hänessä ennen synnyttäneet saman kiihkeän hurmauksen, jopa niin puhtaana, ettei sitä mikään tahrannut! Sellaisissa kohdissa oli hän ikäänkuin pelastanut haaksirikossa kunniakkaita sirpaleita. Kuinka onnellinen hän silloin olikaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi pelastanut osan omaa itseään. Ja eivätkö ne olleetkin hänen omaa itseään? Eivätkö nuo suuret saksalaiset, joita vastaan hän nousi kapinaan, olleet hänen omaa lihaansa ja vertansa, hänen omaa kalleinta olemustaan? Hän oli ankara heille ainoastaan sentähden, että hän oli ankara itselleen. Kuka rakasti heitä enemmän kuin hän? Kuka tunsi paremmin kuin hän Schubertin hyvyyden, Haydnin viattomuuden, Mozartin hellyyden, Beethovenin suuren sankarisydämen? Kuka oli pyhemmin ja hartaammin tuntein kuin Christophe paennut Weberin suhisevain metsien turviin, ja Johan Sebastianin valtavien tuomiokirkkojen varjoon, jotka kohottavat Saksan tasangoilla pohjolan harmaata taivasta kohti kivisiä vuoriaan ynnä jättiläismäisiä tornejaan ja niiden läpileikkauksin koristettuja viirejä? Mutta hän kärsi heidän valheistaan, hän ei voinut heissä niitä unohtaa. Hän arvioi ne rodun syyksi, mutta noiden miesten suuruuden sen sijaan heidän omaksi ansiokseen. Siinä hän erehtyi. Sekä suuruus että heikot puolet ovat molemmat sen rodun ominaisuuksia, jonka mahtava, vaikkakin samea ajatus vierii sellaisena musiikin ja runouden virtana, että koko Europa sammuttaa siitä janoaan. Ja minkä muun kansan keskuudessa olisi hän löytänyt sen yksinkertaisen puhtaudenkaan, joka innosti häntä tällä hetkellä sinkoamaan kansastaan moisia tuomioita!
Sitä ei Christophe kuitenkaan aavistanut. Niinkuin hemmoiteltu lapsi käänsi hän kiittämättömänä äidiltään saamansa aseet itse äitiään kohti. Myöhemmin, myöhemmin oli hän tunteva, mitä hän oli hänelle velkapää, ja kuinka syvästi hän häntä rakasti…
Mutta nyt oli hänellä silmitön reaktsioonikausi kaikkia lapsuutensa epäjumalia vastaan. Hän oli vihainen itselleen ja niille, siitä, että hän oli uskonut, intohimoisen antautuvasti niihin. — Ja se hänen kautensa olikin aivan paikallaan. On eräs jakso ihmisen elämässä, jolloin täytyy uskaltaa olla väärämielinen, jolloin täytyy tohtia tehdä selvää jälkeä kaikista opituista ihailun ja kunnioituksen esineistä, täytyy kieltää kaikki — sekä valheet että totuudet, — kaikki, mitä ei ole tuntenut todeksi omassa itsessään. Koko kasvatuksessaan ja kaikessa ympäriltä nähdyssä ja kuullussa imee lapsi itseensä sellaisen määrän valheita ja typeryyksiä elämän olennaisimpiin totuuksiin sekoitettuina, että nuorukaisen ensimäinen velvollisuus on sylkeä kaikki tuo opittu suustaan, jos hän aikoo olla terve mies.
Christophe eli kyllästymisen tervettä murroskautta. Vaisto pakotti hänet vieroittamaan olennostaan kaikki sulamattomat ainekset, jotka sitä rasittivat.
Ennen kaikkea koski tämä seikka sitä äitelää hempeämielisyyttä, joka tihkuu saksalaisessa kansallishengessä kuin maanalaisessa, homeelta löyhkävässä kellarissa. Valoa! Valoa! Raitista ja kuivaa tuulta, pyyhkäisemään pois nuo rämehöyryt, tukahuttavat tuoksut, kaikki nuo, joiden nimi on Lied, Liedchen, Liedlein, lukuisat kuin pisarat sateella, pisarat, joissa vuolaanaan purkautuu germaanilainen Gemüt. Pois nuo lukemattomat: Sehnsucht (Kaipuu), Heimweh (Koti-ikävä), Aufschwung, (Sielunlento) Frage (Kysymys), Warum (Miksi?), an den Mond (Kuulle), an die Sterne (Tähdille), an die Nachtigall (Satakielelle), an den Frühling (Keväälle), an den Sonnenschein (Auringonpaisteelle); kaikki: Frühlingslied (Laulu keväälle), Frühlingslust (Kevätiloa), Frühlingsgruss (Tervehdys keväälle), Frühlingsfahrt (Kevätretki), Frühlingsnacht (Kevätyö), Frühlingsbotschaft (Kevätviesti); nuo Stimme der Liebe (Lemmenääni), Sprache der Liebe (Lemmentunnustus), Trauer der Liebe, (Lemmenmurhe) Geist der Liebe (Rakkaudenhenki), Fülle der Liebe (Rakkaudenuhkeus) Blumenlied (Kukkien laulu), Blumenbrief (Kukkaiskirje), Blumengruss (Kukkien tervehdys); nuo sadat: Herzeleid (Sydäntuskaa), mein Herz ist schwer ("Raskas sydämein"), mein Aug ist trüb ("Suruinen sydämein"); nuo pikkuimelät vuoropuhelut, joissa pakisijoina ovat Röslein (ruusunen), puronen, kyyhkynen, pikku pääsky; kaikki nuo perusteettomat kysymykset: — "Jos ruusunen okaitta olla vois", — "Entisen armaansa kanssako pääskynen pesänsä lois vai uudenko lemmen löytänyt ois": — koko tuo ummehtuneen hellyyden, äitelän liikutuksen, hengettömän melankolian ja lattean runouden tulva… Kuinka paljon kaunista sillä tavoin vedetään alas, kuinka paljon harvinaisia asioita kulutetaan tarpeettomasti, jokaisen aiheen tullen, ja aiheettomastikin! Sillä pahinta oli, että kaikki tämä oli aivan hyödytöntä: se oli pelkkää tapaa paljastaa sydämensä yleisölle, joutavanpäiväistä ja hempeämielistä kunnon saksalaisten taipumusta purkaa hälisevästi itseään toisilleen. Ei mitään sanomista, ja kuitenkin puhutaan kilpaa! Eikö moinen lörpöttely koskaan loppuisi? — Hei, pitäkää jo, kurnuttavat sammakot, suunne kiinni!
Varsinkin rakkaudenpuheissa tunsi Christophe kaikkein paksuimpana valheen: sillä siinä asiassa hän osasi jo helpoimmin verrata sitä todellisuuteen. Nämä sovinnaiset lemmenlaulut, kyyneleiset ja siivot, eivät vastanneet missään määrin miehen kiivaita haluja eikä naisen sydämentunteita. Mutta olivathan nuo, jotka olivat sellaista kirjoittaneet, toki rakastaneet, ainakin kerran elämässään! Oliko mahdollista, että he olivat rakastaneet tällä tavoin? Ei, he olivat valehdelleet, valehdelleet niinkuin kaikessa muussakin, olivat tahtoneet kaunistaa itseään ihanteellisiksi… Ihannoida! nimittäin: peljätä nähdä elämää kasvoista kasvoihin, ei pystyä erottamaan asioita miehen tavalla, sellaisina kuin ne ovat. — Kaikkialla samaa arkuutta, samaa miehisen rehellisyyden puutetta. Kaikkialla samaa hengetöntä haltioitumista, samaa mahtavaa ja valheellista juhlallisuutta, isänmaallisuudessa, juomapöydässä, uskonnossa. "Die Trinklieder" (juomalaulut) olivat ylistyksiä viinille tai maljalle: ("Oi, ihana malja…"). Uskonto — seikka, jonka piti olla välittömintä maailmassa, puhjeta sielusta yhtäkkiä kuin odottamaton lähde, — se oli tehdastavaraa, kaupaksi sopivaa valmistetta. Isänmaalliset laulut taasen rustatut lauhkeaa ja yhteen tahtiin määkivää lammaslaumaa varten… Karjukaa siis!… Hitto vie, yhäkö te jaksatte valehdella — "ihannoida" — teittepä sen sitten juopottelun, miestapon tai mielettömyyden kunniaksi!…
Christophe oli päässyt sille kehitysasteelle, että hän vihasi kaikkea ihanteellisuutta. Hän piti rehellistä raakuutta parempana kuin tällaista valhetta. — Pohjaltaan oli hän suurempi idealisti kuin muut, eikä hänellä ollut, — hänellä ei voinut olla, — pahempia vihollisia kuin nuo julkean selvät realistit, joista hän luuli pitävänpä.
Oma kiihkeä aate teki hänet sokeaksi. Häntä jääti tuo usva, tuo verettömyyttä sairastava valheellisuus, nuo "auringottomat aate-fantoomit". Hän kaipasi aurinkoa olemuksensa kaikilla voimilla. Nuorekkaassa halveksumisessaan ulkokultaisuutta kohtaan, joka häntä ympäröi tai jota hän ulkokultaisuutena piti, ei hän huomannut sitä rotunsa suurta käytännöllistä viisautta, jonka avulla se oli rakentanut vähitellen suurenmoisen ihanteellisuutensa, hillitäkseen rajuja luonnonvaistojaan ja käyttääkseen niitä hyvän palvelukseen. Rotujen sieluja eivät muuta eivätkä suuntaa uusille urille useinkaan mielivaltaiset syyt, uskonnolliset tai moraaliset määräykset, lainsäätäjät tai valtiomiehet, papit tai filosoofit: vuosisatoja kestäneet onnettomuudet ja koettelemukset karkaisevat elämään ne kansat, jotka tahtovat elää.
Samalla Christophe kuitenkin sävelsi, joskaan hänen sävellyksensä eivät olleet vailla samoja vikoja, joita hän moitti muissa, sillä taiteellinen luominen oli hänessä vastustamaton vaatimus, joka ei alistunut hänen älynsä määräämiin sääntöihin. Taiteilija ei luo järkisyistä. Hän luo pakosta. — Silloin ei riitä, että on tuntenut valheen ja enimmissä tunteissa piilevän liioittelun estääkseen itseään niihin vikoihin suistumasta: siihen vaaditaan pitkäaikaista ja vaivalloista ponnistusta; mikään ei ole vaikeampaa kuin olla täysin rehellinen nykyaikaisessa yhteiskunnassa, sillä kullakin on raskaana perintönä sukupolvesta toiseen siirtyneet mukavat tottumukset. Ja vaikeinta se on sellaisille ihmisille ja kansoille, joilla on itseään-hallitsematon tapa antaa sydämensä lakkaamatta puhua, vaikka sen olisi useasti kaikkein parhainta vaieta.