Christophien sydän oli tässä suhteessa täysin saksalainen: hän ei ollut vielä oppinut vaikenemisen hyvettä; eikähän se vielä ollut hänen iälleen ominaistakaan. Hän oli siinä kohdin isäänsä, että hän tahtoi puhua alinomaa ja puhua melua herättävästi. Hän tiesi sen vikansa, ja hän taisteli sitä vastaan; mutta se taistelu lamautti osaltaan hänen voimiaan. — Sitäpaitsi oli Christophe saanut vielä toisenkin perinnön, joka oli yhtä vaikea hävittää, se oli isoisältä tullut suunnaton vaikeus ilmaista tarkan selvästi ajatuksiaan. — Hän oli virtuoosin poika. Ja hän tunsi virtuositeetin vaarallisen viehätyksen: — suorastaan fyysillisen ilon näyttää nopsaa taitavuuttaan, tyydyttää lihastenkäyttely-haluaan, iloa voittaa, häikäistä omalla itsellään suuri, tuhatpäinen yleisö; se ilo oli melkoisen anteeksiannettavaa, melkeinpä viatonta laatua niin nuolessa miehessä kuin hän, mutta kuitenkin oli se kuolettavaa myrkkyä hänen taiteelleen ja sielulleen: — Christophe tunsi, että se oli hänen veressään; hän halveksi sitä, mutta kuitenkin antoi hän sille myöten.
Niin riuhtoivat häntä keskenään rodun ja hänen oman neronsa vaistot, hänellä oli taakkana menneisyyden painolasti, loiskasvi, joka imi hänen voimaansa ja josta hän ei jaksanut päästä irralleen. Siten hän kulki eteenpäin haparoiden, ja siinä joutui hän paljoa lähemmäksi kaikkea kelvottomaksi manaamaansa kuin hän luulikaan. Kaikki hänen sävellyksensä olivat kummallista totuuden ja pöyhkeilevän paatoksen, kirkkaan voiman ja sopertelevan typeryyden sekoitusta. Ainoastaan muutamina harvoina tuokioina kykeni hänen oma itsensä tunkeutumaan esille siitä outojen olennoiden kuolleesta kuoresta joka esti sen liikkeitä.
Hän oli aivan yksin. Hänellä ei ollut minkäänlaista opasta, joka olisi auttanut häntä nousemaan tuosta nevasta. Kun hän luuli päässeensä siitä pois, niin hän olikin vain vaipunut syvemmälle. Hän kulki edelleen sokkona ja hukkasi aikaansa ja voimiaan turhiin yrityksiin. Hän ei säilynyt miltään katkerilta kokemuksilta; eikä hän osannut tässä luomisintonsa kaaosmaisessa epäjärjestyksessä arvostella, mikä kaikesta hänen luomastaan oli parhainta. Hän sotkeutui mielettömiin suunnitelmiin, sinfoonisten runoelmien haaveksimiseen, joiden tarkoituksen piti muka olla filosoofinen ja jotka olivat suhteiltaan suorastaan eriskummaisia. Hänen henkensä oli liian rehellinen, joten hän ei voinut kiintyä niihin pitkäksi aikaa; hän hylkäsi ne suunnitelmansa äitelin mielin jo ennenkuin oli luonnostellut niistä ensimäistäkään osaa. Joskus hän otti tulkitakseen sävelillä runouden saavuttamattomimpia tuotteita. Silloin hän joutui rämpimään alalla, joka ei ollut hänen omansa. Kun hän sommitteli itse näyttämöasetuksiaan, — (sillä hän ei epäröinyt ryhtyä mihin tahansa), — syntyi siitä suurinta mielettömyyttä; ja kun hän takertui Goethen, Kleistin, Hebbelin tai Shakespearen mestariteoksiin, ymmärsi hän ne aivan päin mäntyyn. Ei sentähden, ettei hänellä olisi ollut älyä, vaan siksi, ettei hänellä ollut itsekritiikkiä. Hän ei voinut vielä ymmärtää toisia, koska hänellä oli selvittämistä vielä itsessäänkin; minnepäin hän kääntyikin, löysi hän aina vain oman lapsellisen ja pöyhistelevän sielunsa.
Näiden jo ennakolta kuolemaantuomittujen epäsikiöiden ohella kirjoitti hän myöskin joukon pikkuteoksia, jotka olivat hetkellisten tunteiden välittömiä ilmauksia, — ja ne juuri olivat luodut elämään: sävelillä tulkittuja ajatuksia, Liedejä. Niissä asettui hän kuten kaikessa muussakin rajusti entistä ja tavanomaista vastaan. Hän valitsi kaikkein kuuluisimmat laulut, jotka olivat jo sävelin käsiteltyjä, ja oli kyllin hävytön halussaan säveltää ne toisin ja totuudenmukaisemmin kuin Schumann ja Schubert. Joskus koetti hän antaa Goethen runoelmain olennoille, Mignonille, Wilhelm Meisterin harpunsoittajalle niiden todella yksilöllisen luonteen, monista vivahduksista kokoonpannun ja kuitenkin tarkan. Joskus iski hän taasen kiinni eräihin lemmen-Liedeihin, jotka säveltäjän heikkous ja yleisön latteus olivat pukeneet yhteisestä sopimuksesta äitelään ja imelään sentimentaalisuuden asuun; hän riisui ne nyt armotta alasti ja puhalsi niihin niiden alkuperäisen aistillisen ja villin rohkeuden. Lyhyesti sanoen: hän koetti kaikin voimin antaa runouden olennoiden ja niiden intohimojen elää omaa elämäänsä, etteivät ne olisi pelkkiä leluja saksalaisten perheiden käsissä, jotka halusivat ainoastaan helppotajuista taideherkytystä istuessaan sunnuntaisin oluen ääressä jossakin Biergartenissa.
Mutta tavallisesti olivat runoilijat hänestä liian kirjallisia; ja hän haki mielellään yksinkertaisempia tekstejä: vanhoja Liedejä, muinaisia hengellisiä virsiä, joita hän oli lukenut eräästä kuluneesta hartauskirjasta. Hän ei koettanut suinkaan säilyttää niissä niiden kirkollista leimaa: hän käsitteli niitä häikäilemättä, aivan maallisesti, vapaasti ja elämänmukaisesti. Tai hän valitsi jonkin lyhyen raamatun psalmin, tai sananlaskuja, joskus pelkästään ohikulkiessaan kuulemansa pakinan, katkelman rahvaanomaista juttelua, lapsukaisten tuumia: — monesti kömpelöitä ja proosallisia sanoja, joiden alta kuulsi puhdas tunne. Sellaisia asioita käsitellessään hän oli omalla alallaan, ja silloin hän saavutti syvyyden, jota hänen muissa sävellyksissään ei ollut ja jota hän ei itsekään aavistanut.
Olivatpa hänen teoksensa hyviä tai huonoja, ja useimmin ne olivat huonoja kuin hyviä, yleensä ne olivat täynnä ylitsekuohuvaa elämää. Kaikki niissä ei ollut uutta: ei lähimainkaan. Christophe oli monta kertaa lattea ja proosallinen, juuri rehellisyytensä tähden; monesti hän toisti jo käytettyjä muotoja, siksi, että juuri ne tulkitsivat hänen ajatustaan, siksi, että hän tunsi juuri sillä tavoin eikä toisin. Millään ehdolla hän ei olisi pyrkinyt olemaan omintakeinen: hänestä olisi mies, joka kiusasi itseään moisilla huolilla, ollut melkoisen keskinkertainen. Hän tahtoi ainoastaan olla omaa itseään ja sanoa juuri sellaista, mitä ajatteli, välittämättä siitä, oliko se, mitä hän sanoi, sanottu jo ennen häntä vai ei. Hänellä oli ylpeä usko luullakseen sitä parhaaksi tavaksi olla omintakeinen, ja usko, ettei Jean-Christophea ollut koskaan ennen ollut ja ettei häntä tulisi olemaan milloinkaan muuta kun yhden kerran. Häikäilemättömän varmana kuin nuori ainakin tuntui hänestä kaikki vielä tekemättömältä: ja kaikki näytti hänestä olevan tehtävissä, tahi tehtävissä uudestaan. Tällainen sisäinen kyllyys, jota rajattomia lupaava elämä antoi, heitti hänet huumaten ja hiukan varomattomasti onnen helmaan. Alinomaista riemua. Se riemu ei kaivannut edes iloa, se pystyi ammentamaan voimansa surustakin: sen lähteenä oli hänessä pursuva elämän yltäkylläisyys, hänen oma voimansa, kaiken onnen ja kunnon synnyttäjä. Elää, elää täydellisesti!… Se, joka ei tunne itsessään tuota voiman huimausta, tuota elämisenhalun riemua, — suurimmankin onnettomuuden keskellä, — se ei ole taiteilija. Tämä on juuri kompastuskivi. Todellisen suuruuden tunnusmerkki on se, että hän osaa sekä ilosta että surusta riemuita. Jotkut Mendelssohn ja Brahms, lokakuisen usvan ja tihkusateen jumalat, eivät ole koskaan tunteneet sitä jumalallista voimaa.
Christophe tunsi sen itsessään; ja hän levitteli iloaan varomatta ja peittelemättä näytteille. Hän ei käsittänyt siinä mitään pahaa, hän tahtoi ainoastaan jakaa omaansa myöskin muille. Hän ei huomannut, että sellainen ilo oli enimmille ihmisille loukkaavaa, sellaisille, joilla sitä ei ole koskaan ollut ja jotka sitä aina kadehtivat. Muuten: hän välitti vähät siitä, oliko hän toisille mieleen vai ei; hän oli varma itsestään, eikä mikään tuntunut hänestä yksinkertaisemmalta kuin ilmaista vakaumuksensa toisille, — ja voittaa. Tiedottomasti hän vertaili omia rikkauksiaan muiden nuotinlykkääjien yleiseen köyhyyteen; ja hän luuli, että hänen olisi sangen helppoa saada ylemmyytensä tunnustetuksi. Liiankin helppoa. Hänen ei tarvinnut muka muuta kuin näyttäytyä.
Ja hän näyttäytyi.
Häntä odotettiin.
Christophe ei ollut koskaan salannut mielipiteitään. Siitä hetkestä alkaen, jolloin hän oli huomannut saksalaisen fariseismin, mikä ei tahdo nähdä asioita sellaisina kuin ne ovat, oli hän vannonut olevansa aina ehdottomasti ja armottoman rehellinen, olipa puhe mistä asiasta tai henkilöstä tahansa. Ja koska hän ei voinut tehdä mitään menemättä äärimmäisyyksiin, niin liioitteli hän kaikkea eriskummaisesti; hän puhui suorastaan suunnattomuuksia ja kauhisti sellaiset ihmiset, jotka eivät olleet tuhannetta osaakaan niin naiiveja kuin hän. Hän oli tavattoman tietämätön. Hän julisti jokaiselle, kenen kohtasi, mitä hän saksalaisesta taiteesta ajatteli, ja oli siitä teostaan tyytyväinen kuin ainakin ihminen, joka ei tahdo kätkeä arvaamattoman kalliita huomioitaan pelkästään itselleen. Hän ei kuvitellutkaan, että hänelle saatettaisiin olla siitä vihaisia. Heti paikalla, kun hän keksi jonkin pyhitetyn sävellyksen houkkamaisuuden, kiiruhti hän ilmoittamaan siitä asiasta kaikille, jotka tulivat häntä vastaan, niin innoissaan hän oli keksinnöstään. Hän lausui onnesta säteilevin kasvoin mitä mielettömimpiä tuomioita. Ensin ei häntä käsitetty vakavasti; hänen töykeyksilleen naurettiin. Mutta piankin huomattiin, että hän palasi samaan asiaan liian usein ja hävyttömän itsepäisesti. Näytti tosiaankin siltä kuin Christophe olisi omiin paradokseihinsa uskonut; ja tämä ei ollut enää laisinkaan hauskaa. Hän sai aikaan julkista pahennusta; keskellä konsertteja hän purki hälisevää ivaansa tai ilmaisi suuria mestareita kohtaan halveksumisensa milloin tai missä tahansa.