Kaikki asiat levisivät kuin kulo pikkukaupungissa: ainoaakaan hänen sanaansa ei unohdettu. Hänelle oltiin suuttuneita jo hänen viimevuotisen elämänsä tähden. Ei oltu unohdettu, kuinka julkeasti hän kuulutti seurusteluaan Aadan kanssa, eikä sitä tapausta seuranneita epäilyttäviä aikoja. Itse hän ei muistanut siitä enää mitään; kukin päivä vei tullessaan edellisen muistot, ja hän oli nykyään jo sangen kaukana siitä, mitä hän oli ollut kaksi kuukautta aikaisemmin. Mutta muut muistivat hänen puolestaan erinomaisesti: ne nimittäin, joiden tehtävänä kaikissa pikkukaupungeissa on pistää tunnontarkasti kirjoihinsa kaikki naapurien viat, kaikki heitä koskevat surulliset, rumat ja loukkaavat tapahtumat, ettei mitään vain hukkaan joutuisi. Christophen uudet kummallisuudet sijoitettiin nyt hänen nimelleen kirjoihin hänen entisten syntiensä alle. Ne seikat valaisivat toinen toistaan: moraalisten tunteiden loukkaamiseen lisäksi tuli nyt sopimaton käyttäyminen. Suopeimmat sanoivat hänestä:
— Hän tahtoo olla erikoinen.
Mutta enimmät vakuuttivat:
Total verrückt! (Pähkähullu).
Sitäpaitsi alkoi levitä hänestä toinen yhtä ankara ja vielä vaarallisempi mielipide, — ja sen menestyksen takasi tuon mielipiteen korkea alkuperä: kerrottiin, että Christophe linnassa, jossa hän edelleen kävi säännöllisesti virallisessa tehtävässään, oli ollut kerran niin epähieno, että oli itsensä suurherttuan kanssa puhuessaan ilmaissut suorastaan vihastuttavalla tavalla mielipiteitään maan kunnioitetuista mestareista. Hän oli, niin juteltiin, sanonut Mendelssohnin Eliasta "ulkokultaisen papin isämeidäksi", ja eräitä Schumannin Liedejä halveksivasti "Backfisch-musiikiksi": — ja sen oli hän tehnyt juuri kun kunnioitettu ruhtinas oli tullut ilmaisemaan erikoista mieltymystään noihin sävellyksiin. Suurherttua oli tehnyt hänen nenäkkyydestään sievän lopun virkkaen kuivasti:
— Teitä kuullessaan ei luulisi, herraseni, että te olette saksalainen.
Nämä niin korkealta tulleet rangaistuksen sanat upposivat myöskin syvälle alas; eikä kukaan, jolla mielessään nyt oli jotakin kaunaa Christophea kohtaan, joko hänen menestyksensä tähden tai jostakin persoonallisesta, joskaan ei sen kiihkeämmästä syystä, jättänyt muistamatta, ettei hän tosiaan ollut puhdas saksalainen. Hänen sukunsa oli isän puolelta — sen muistamme — kotoisin Belgiasta. Ei siis ollut yhtään kumma, että tuo hävytön siirtolainen koetti mustata kansallista kunniaa. Tämä selitys valaisi kaiken; ja germaanilainen itserakkaus löysi siitä erinomaisen syyn ihaillakseen vielä lisää omaa arvoaan, halveksien samalla vastustajaansa.
Tätä aivan platoonista kostoa elähytti Christophe vielä itse sangen tuntuvalla ravinnolla. On hyvin varomatonta arvostella muita silloin, kun valmistautuu itse antamaan itsensä alttiiksi muiden arvostelulle. Taitavampi ja vähemmän rehellinen taiteilija olisi ollut häveliäämpi ja kunnioittavampi puhuessaan edeltäjistänsä. Mutta Christophe ei ymmärtänyt olevan mitään syytä salata halveksumistaan keskinkertaisuutta kohtaan, enempää kuin sitä onneakaan, jota hänen oma voimansa hänelle tuotti. Ja hän toitotti tuota onnea suorastaan tahdittomalla tavalla. Vaikka Christophe oli lapsuudesta asti tottunut sulkeutumaan omaan kuoreensa, koska hänellä ei ollut seuraa, jolle hän olisi voinut uskoa ajatuksiaan, tuli hänelle viime aikoina halu purkaa muille sisuaan. Hänen ilonsa oli niin suuri, ettei hän voinut yksin sitä kantaa; hänen rintansa liian pieni, että se olisi siihen mahtunut: se olisi haljennut, ellei hän olisi saanut ilmaista iloaan muille. Muun ystävän puutteessa oli hän nyt ottanut uskotukseen vierustoverinsa orkesterissa, toisen Kapellmeisterin, nimeltään Siegmund Ochs; hän oli nuori würtenbergiläinen, lauhkea ja ovela poika, käytöksessään Christophea kohtaan aivan ylenpalttisen kunnioittava. Christophe ei voinut epäillä häntä; ja vaikka hän olisi epäillytkin, olisiko hän koskaan saattanut kuvitellakaan, että oli sopimatonta uskoa iloaan jollekin oudollekin henkilölle tai vaikkapa suorastaan viholliselle? Eikö kaikkien toisten päinvastoin pitänyt olla siitä hänelle kiitollisia? Sillä eikö Christophe tehnyt työtä heidänkin puolestaan? Hänellä oli onnea kaikille, ystäville ja vihollisille. — Hän ei aavistanut, ettei mikään ole vaikeampaa kuin pakottaa ihmiset ottamaan vastaan jotain uutta onnea; he pitävät melkeinpä entistä onnettomuuttaankin parempana kuin sitä: he tarvitsevat vuosisatoja märehdittyä ravintoa. Mutta eräs seikka on heistä vieläkin selittämättömämpää, se, että heidän pitäisi kiittää jotakuta toista tuosta onnestaan. He eivät anna sitä loukkausta anteeksi muulloin kuin ehdottomasta pakosta; ja silloinkin he valmistautuvat antamaan lahjoittajan vielä kerran sen kalliisti maksaa.
Tuhannestakaan syystä ei Christophen luottavia mielenilmauksia siis otettu kovin innokkaasti millään taholla vastaan. Mutta oli olemassa noiden tuhannen päällisiksi vielä yksi syy lisää, miksi juuri Siegmund Ochs ei sitä tehnyt. Ensimäinen Kapellmeister, Tobias Pfeiffer, aikoi näet piakkoin vetäytyä yksityiselämään; ja vaikka Christophe oli vielä sangen nuori, oli hänellä kaikki edellytykset päästä hänen seuraajakseen. Siegmund Ochs oli liian saksalainen ollakseen tunnustamatta, että Christophe ansaitsikin sen paikan, koska kerran hovi häntä siihen puolusti. Mutta hänellä oli myös liian hyvä käsitys itsestään ollakseen uskomatta, etteikö hän itse olisi ansainnut sitä paikkaa paremmin, jos vain hovi olisi hänet paremmin tuntenut. Niinpä ottikin hän Christophen kaikki mielenpurkaukset vastaan omituinen hymy huulillaan, kun Christophe saapui aamuisin teatteriin ja alkoi puhua, koettaen pysyä muka totisena, vaikka hänen koko kasvonsa säihkyivät sisällistä intoa.
— No, sanoi silloin Ochs hänelle salakavalasti hänen ohitseen mennessään, onko taas jokin uusi mestariteos päässyt päivänvaloon?