Christophe pisti kätensä hänen kainaloonsa:
— Ah, ystäväni, mikään entinen ei ole tämän veroista… Jos sinä sen kuulisit!… Perhana vieköön, se on niin hyvä. Sellaista ei ole vielä nähty, ei kuultu. Jumala auttakoon ihmisiä, kun se räjähtää heidän korviinsa! Sen jälkeen tuntee sielussaan ainoastaan yhden halun: kuolla.
Nämä sanat eivät langenneet tien oheen. Ochs ei suinkaan hänelle nyt hymyillyt eikä leikillisesti kujeillut hänen lapsellisen innostuksensa kustannuksella, sillä silloin Christophe olisi varmaan ollut valmis itse ensimäisenä nauramaan ja pyytämään anteeksi, jos hänelle vain olisi ilmaistu, että hän oli naurettava; ei, Ochs päinvastoin alkoi häntä petollisesti ylistellä; ja siten hän yllytti Christophen päästämään uusia hullutuksia; ja kun hän oli eronnut Christophesta, kiiruhti hän levittelemään niitä kaikkialle ja vääristeli ne vieläkin naurettavammiksi. Niille hohotettiin musiikkimiesten toveripiirissä kohti kurkkua, ja jokainen odotti jännityksessä vain tilaisuutta, jolloin saisi tuomita perinpohjin Christophen poloiset sävellykset. — Tuomio oli jo etukäteen aivan valmis.
Viimein se tilaisuus tuli.
Christophe oli valikoinut etevimmät koko sekasotkustaan. Ensin oli ohjelmassa hänen Hebbelin Judithiin säveltämänsä uvertyyri, runoon, jonka hurja voima oli viehättänyt häntä, tavallisen saksalaisen ponnettomuuden vastapainona; (tähän aiheeseensa hän oli alkanut jo hiukan kyllästyä, sillä vaisto sai hänet aavistamaan, että Hebbel oli ottanut tehtäväkseen näytellä neroa aina ja millä hinnalla tahansa). Sitten seurasi sinfonia, jonka nimenä oli Arnold Böcklinin pateettinen: Elämä on unelma, ja mottona Vita somnium breve. Loppuosan muodosti sarja Liedejä ja eräitä klassillisia kappaleita, ynnä muuan Ochsin sepittämä Festmarsch, juhlamarssi, jonka Christophe oli tarjoutunut toveruuden vuoksi ottamaan ohjelmaansa, vaikka hän pitikin sitä melkoisen vähäpätöisenä.
Näistä sävellyksistä ei harjoituksissa mennyt paljoa hukkaan. Vaikkei orkesteri laisinkaan ymmärtänyt näitä uusia esityksiään ja vaikka jokainen sen jäsen olikin mielessään tällaisesta uudesta musiikista ällistynyt, niin ei kukaan heistä vielä ollut ehtinyt muodostaa siitä omaa mielipidettään, varsinkaan, koska kukaan heistä ei siihen pystynyt ennenkuin yleisö oli ilmaissut siitä ajatuksensa. Sitäpaitsi teki Christophen varmuus voimakkaan vaikutuksen noihin soittajiin, jotka olivat tottelevaisia ja kuriin kasvatettuja niinkuin ainakin hyvässä saksalaisessa orkesterissa. Ainoa tukaluus tuli laulajattaresta. Hän oli tuo Tonhallen konserttien sinipukuinen kuuluisuus. Hän oli siihen aikaan maineessa kaikkialla Saksassa: tämä erinomainen perheenäiti tulkitsi Brünhildeä ja Kundryä Dresdenissä ja Bayreuthissä keuhkojen voimalla, jota vastaan ei ollut väittämistä. Mutta jos hän olikin wagnerilaisessa koulussa oppinut sen taidon, josta tuo koulu syyllä ylpeilee, nimittäin lausumaan selvästi, sinkauttamalla kerakkeet kauas läpi ilman ja erottamaan ääntiöt ja nakkaamaan ne kuin nuijalla lyöden ällistelevälle yleisölle, niin ei hän siellä kuitenkaan ollut oppinut taitoa olla luonnollinen, — senhän ymmärtää. Jokaisesta sanasta tuli kohtalokas: kaikki oli korostettua; tavut kulkivat lyijyanturoin; jok'ainoasta lauseesta muodostui oikea murhenäytelmä. Christophe pyysi häntä hiukan hillitsemään dramaattista voimaansa. Laulajatar suostui siihen ensin melkoisen taipuisasti; mutta sitten saivat hänen luonteenomainen raskautensa ja halunsa näyttää äänivarojaan hänet valtaansa. Christophe hermostui. Hän huomautti kunnianarvoiselle naiselle, että hän tahtoi tulkita sanoilla eläviä ihmisiä eikä Fafner-käärmettä puhetorvineen. Laulajatar otti, — kuten voi arvata, — tämän nenäkkyyden hyvin pahakseen. Hän sanoi tietävänsä, Jumalan kiitos, mitä oli laulaa, ja että hänellä oli ollut kunnia esittää Brahmsin Liedejä itsensä tuon suuren mestarin läsnäollessa, ja ettei Brahms koskaan kyllästynyt kuulemaan niitä hänen esittäminään.
— Sen pahempi! Sen pahempi! huudahti Christophe.
Laulajatar kysyi ylimielisesti hymyillen häneltä, mitä tuo arvoituksellinen huudahdus merkitsi. Christophe vastasi, että koska Brahms ei ollut kertaakaan elämässään tiennyt, mikä on luonnollista, niin olivat hänen ylistyksensä niin pahaa moitetta kuin olla saattaa, ja vaikka Christophe joskus oli sangen kohtelias, kuten laulajatar tässä oli huomauttanut, niin koskaan ei hän olisi mennyt sanomaan laulajattarelle mitään niin epäkohteliasta kuin tuo Brahms.
Inttelyä jatkui tähän tapaan; ja laulajatar esitti laulut yhä itsepäisesti omaan kuosiinsa, pateettisesti ja työntäen ne täyteen melodramaattisia efektejä, — kunnes Christophe viimein sanoi hänelle jyrkästi huomaavansa hyvin, että se oli laulajattaren luonteesta johtuvaa ja ettei sitä voinut muuttaa; ja koska ei hänen Liedejään osattu laulaa oikein, oli parasta olla esittämättä niitä ollenkaan: Christophe sanoi pyyhkivänsä ne ohjelmasta. — Silloin oli jo konsertin edellinen ilta, noihin Liedeihin luotettiin paljon: laulajatar itsekin oli niistä puhunut; hän oli tarpeeksi musikaalinen ymmärtääkseen edes osaksi niiden arvon. Christophe asettui nyt häntä vastustamaan, mutta koska hän ei ollut varma, etteikö huominen konsertti ehkä saattanut perustaa tuon nuorenmiehen mainetta, niin hän ei tahtonut joutua huonoihin väleihin ehkä nousevan tähden kanssa. Laulajatar taipui siis yhtäkkiä; ja viimeisessä harjoituksessa alistui hän kärsivällisesti kaikkeen, mitä Christophe häneltä vaati. Mutta kuitenkin hän oli itsepintaisesti päättänyt noudattaa omaa makuaan, — konsertissa.
Suuri päivä tuli. Christophe ei ollut yhtään rauhaton. Hän oli liiaksi musiikkinsa vallassa voidakseen asiaa arvostella. Tosin hän kuitenkin tunsi, että hänen teoksensa tarjosivat paikka paikoin tilaisuuden naurettavalle tulkinnalle. Mutta mitä se nyt merkitsi? Ei voi kirjoittaa mitään suurta joutumatta vaaraan olla naurettava. Päästäkseen asian pohjaan täytyy uhmata yleistä mielipidettä, kohteliaisuuden ja häveliäisyyden tapoja, olla välittämättä yhteiskunnan valheista, joiden alla sielu nukkuu tukahdutettuna. Ellei tahdo säikyttää ketään ja pyrkii ainoastaan menestykseen, täytyy tyytyä koko iäkseen pysymään sovinnaisella keskitasolla ja antaa keskinkertaisille ihmisille ainoastaan keskinkertaista totuutta, sitäkin laimennettuna, vedellä sekoitettuna, sillä sitä he ainoastaan kykenevät sulattamaan. Mutta oikean kyvyn tulee olla omalla puolellaan elämää. Ei ole suuri, ellei ole tallannut tuollaista levottomuutta jalkoihinsa. Christophe sen tallasi. Hänelle saatettiin kyllä viheltää: hän oli varma, että välinpitämättömäksi ei yleisö jäisi. Häntä huvitti, kun hän ajatteli, miten eräiden hänen tuttaviensa naamat vääntyisivät, kun he kuulisivat sen tai sen hiukan uskalletun kappaleen. Hän odotti tuimaa kritiikkiä: hän hymyili sille jo etukäteen. Joka tapauksessa täytyi sellaisen olla sokea — tai kuuro, joka — kieltää, ettei hänen tuotteissaan ollut voimaa, — miellyttävää tai ei, mitä väliä sillä?… Miellyttävää! Rakastettavaa!… Voima, se yksinään riitti. Sen oli päästävä uomaansa ja vietävä kaikki mukanaan niinkuin Rhein…