Tuli ensimäinen vastoinkäyminen. Suurherttua ei saapunut tilaisuuteen. Ruhtinaallisessa aitiossa istui ainoastaan hovin vähäpätöisiä statisteja: muutamia hovinaisia. Christophe ärtyi siitä, käsittämättä oikein, miksi. Hän ajatteli: "Se hölmö tahtoo näyttää epäsuosiotaan. Hän ei tiedä, miten suhtautua teoksiini: pelkää nolaavansa itsensä." Hän kohautti hartioitaan eikä ollut välittävillään sellaisesta joutavasta pikkuseikasta. Muut ottivat sen kyllä huomioonsa: se oli ensimäinen kelpo läksy, ja uhkaus tulevaisuuden varalta.
Yleisö ei ollut sen halukkaampi kiiruhtamaan tilaisuuteen kuin sen isäntäkään: kolmannes salia oli tyhjänä. Christophe ei saattanut estää itseään katkerin mielin ajattelemasta, miten täynnä sali oli hänen lapsuutensa konserteissa. Jos hän olisi ollut hiukan kokeneempi, ei hän olisi tätä muutosta ällistynyt; Christophesta olisi nyt ollut aivan luonnollista, että häntä kuulemassa oli vähemmän ihmisiä hänen esittäessään jotakin arvokasta kuin hänen soittaessaan jotakin joutavaa: sillä suurinta osaa yleisöstä ei vedä suinkaan puoleensa musiikki, vaan itse soittaja; ja onhan luonnollista, että soittaja, joka on täysikasvuinen ja samanlainen kuin muutkin ihmiset, kiinnittää paljoa vähemmän mieltä kuin lapsenmekkoon puettu taiteilija, joka liikuttaa helliä tunteita ja huvittaa töllistelijöitä.
Kun Christophe oli turhaan odottanut salin täyttymistä, päätti hän alkaa. Hän koetti vakuuttaa itselleen, että näin oli parempi: "Vähän ystäviä, mutta hyviä". — Se hänen optimisminsa ei näyttäytynyt kuitenkaan kauan hyvin perustelluksi.
Kappaleet seurasivat toisiaan hiiskumattoman hiljaisuuden vallitessa. Yleisö saattaa kuunnellessaan olla vaiti sentähden, että sen tunne on valmis joka hetki purkautumaan yli laitojensa, niin on se joutunut esityksen valtaan. Mutta tässäpä hiljaisuudessa ei ollut yleisössä mitään sisältöä. Ei kerrassaan mitään. Se oli pelkkää torkkumista. Aivan tyhjää. Tunsi, että jokainen sävel suistui välinpitämättömyyden kuiluun. Christophe seisoi yleisöön selin ja johti orkesteriaan, mutta kuitenkin hän huomasi kaikki, millaista salissa oli, huomasi sen sisäisillä tuntosarvillaan, jollaiset jokaisella oikealla soittajalla on ja joilla hän voi aavistaa, saako hänen soittonsa kaikua kuuntelijain sydämissä. Hän löi yhä tahtia ja koetti kiihdyttää itseään, vaikka häntä hyytikin jo se ikävystymisen sumu, joka nousi häntä kohti tuolta alhaalta katsomosta ja hänen takaansa aitioista.
Viimein loppui uvertyyri; ja sali taputti käsiään. Se taputti veltosti, kylmästi, ja sitten se vaikeni. Christophesta olisi ollut parempi, jos hänet olisi huudettu alas… Vihellys edes! Yksi ainoa vihellys! Jonkinlainen elämänmerkki, ankara mielenilmaus hänen sävellystään vastaan!… — Christophe katseli yleisöä. Yleisö katseli häntä. He tutkivat mielipidettä toistensa silmistä. He eivät kuitenkaan sitä löytäneet ja vaipuivat välinpitämättömään tilaansa.
Soitto aikoi uudestaan. Nyt tuli sinfonian vuoro. — Christophe tuskin jaksoi johtaa sitä loppuun. Monta kertaa hän oli heittää tahtipuikkonsa nurkkaan ja rynnätä matkaansa. Ympäröivä tylsyys tarttui häneen, viimein hän ei ymmärtänyt itsekään, mitä hän johti, hän ei saanut henkeä keuhkoistaan, hänellä oli tuntu, että hän vajosi auttamattomasti ikävystymiseen. Ei tullut edes niitä pilkallisia supatuksia, joita hän oli odottanut eräissä sävellysten kohdissa: yleisö oli painautunut lueskelemaan ohjelmaa. Christophe kuuli takaansa ohjelmalehtien jokaisen kuiva-äänisen kahahduksen; ja sitten seurasi taas hiljaisuus, viimeiseen sointuun saakka, jolloin äskeiset veltot kättentaputukset jälleen totesivat, että ymmärrettiin nyt sen sävellyksen loppuneen. — Ainoastaan pari kolme henkilöä taputti uudestaan käsiään, kun muut lakkasivat: mutta ne taputukset eivät herättäneet vastakaikua, ja sitten ne häpeissään vaikenivat: silloin tuntui tyhjyys yhä tyhjemmältä, ja tuo pieni erehdys todisti yleisölle ainoastaan, miten ikävä sillä oikeastaan oli ollut.
Christophe oli istuutunut keskelle orkesteriaan, hän ei uskaltanut katsoa ei oikealle, ei vasemmalle. Häntä itketti, ja samalla hän vapisi vihasta. Hän olisi tahtonut kavahtaa ylös ja huutaa kaikille: "Ah, kuinka te olette minusta ikäviä! Te olette minusta sietämättömän ikäviä! Minä en jaksa tätä kärsiä!… Menkää matkaanne kaikki, kaikki!…"
Sitten vilkastui yleisö hiukan, sillä se odotti nyt laulajatarta, jolle se oli tottunut antamaan suosiotaan. Tässä Christophen kummallisten uutuuksien valtameressä, jossa yleisö harhaili ilman kompassia, oli edes tuo laulajatar jotain varmaa; tunnettu ja vankka pohja, maa, jossa ei tarvinnut peljätä eksyvänsä. Christophe aavisti yleisön ajatuksen; ja hän nauroi ilkeästi. Laulajatar puolestaan tiesi hyvin yleisön hartaan odotuksen: Christophe huomasi sen hänen kuningatarmaisista kasvonilmeistään, mennessään ilmoittamaan hänelle, että nyt oli hänen vuoronsa esiintyä. He katsoivat toisiinsa vihamielisesti. Christophe ei tarjonnut hänelle käsivarttaan, vaan pisti päinvastoin kädet taskuunsa ja antoi laulajattaren mennä näyttämölle yksin. Laulajatar meni hänen ohitseen raivoissaan ja nolattuna. Christophe seurasi häntä kyllästyneen näköisenä. Heti, kun laulajatar ilmestyi, puhkesi sali osoittamaan ihastustaan hänelle: se oli koko yleisölle helpotus; kaikkien kasvot kirkastuivat, ihmiset vilkastuivat, kaikki kiikarit summattiin näyttämöä kohti. Varmana voimastaan iskeysi laulajatar Christophen Liedeihin tietysti omalla tavallaan, välittämättä ollenkaan niistä huomautuksista, joita Christophe oli hänelle tehnyt edellisenä iltana. Christophe säesti häntä, ja kalpeni. Hän tunsi kohta tämän kapinan. Heti, kun laulajatar teki ensimäisen muutoksen, löi Christophe rajusti koskettimiin, ja sanoi vimmoissaan.
— Ei!
Laulajatar jatkoi. Christophe puhalsi hänelle hänen selkänsä takaa, käheällä ja raivostuneella äänellä: