— Ei! Ei! Ei sillä tavalla…
Tuo raivoisa ärähtely, jota yleisö ei voinut kuulla, mutta josta sanaakaan ei mennyt ohi orkesterin korvain, ärsytti laulajatarta ja hän jatkoi itsepäisesti, venyttäen uhmallaan esitystä, tehden siihen pausseja, voimakohtia. Christophe ei ottanut näitä muutoksia varteen ja jatkoi vain omaa tahtiaan: niin meni kaikki lopulta hajalle. Yleisö ei huomannut mitään: oli näet hyväksytty jo pitkän aikaa sitten selviöksi, ettei Christophen musiikki voinut olla korvalle miellyttävää eikä puhdasta. Mutta Christophe oli toista mieltä ja irvisteli kuin mielipuoli; ja viimein hänen vimmansa purkausi. Hän lopetti keskellä tahtia:
— Riittää! huusi hän kohti kurkkua. Laulajatar jatkoi intonsa vauhdista vielä puoli tahtia, ja sitten keskeytti hänkin vuorostaan.
— Riittää! toisti Christophe kuivasti.
Salissa syntyi hetken ällistys. Jonkun sekunnin päästä sanoi Christophe jäätävällä äänellä.
— Aletaan alusta!
Laulajatar katsoi ymmällään häneen; hänen kätensä vapisivat; hänen teki mieli heittää nuottivihko vasten Christophen kasvoja; myöhemmin hän ei käsittänyt, kuinka hän ei ollut sitä tehnyt. Mutta hän oli nyt täydellisesti Christophen käskevän voiman ja hänen vastustamattomien sanainsa vallassa: — hän alkoi alusta. Nyt lauloi hän koko Lieder-sarjan seuraten tarkoin kaikkia neuvottuja vivahduksia: sillä hän tunsi, ettei Christophe armahtaisi hatuistakaan häntä; ja hän vapisi ajatellessaan, että tästä tulisi uusi kohtaus.
Kun hän lopetti, huusi yleisö haltioitumisen vimmassa hänet lavalle takaisin. Liedeille se ei taputtanut käsiään, vaan kuuluisalle ja ammatissaan vanhenneelle laulajattarelle, sillä se tiesi, että hänelle se voi taputtaa aina: se tiesi, että häntä se voi ihailla pelkäämättä erehtyvänsä. Sitäpaitsi tahtoi yleisö antaa hänelle hyvitystä äskeisestä kohtauksesta. Se aavisti hämärästi, vaikkei se ollutkaan aivan varma asiasta, että laulajatar oli ollut väärässä, mutta siitä oli sopimatonta, että Christophe oli uskaltanut laulajattarelle siitä huomauttaa. Huudettiin: "Uudestaan, Uudestaan." Mutta Christophe painoi päättävästi pianon kannen kiinni.
Laulajatar ei tätä uutta nenäkkyyttä edes huomannut; hän oli liian kuohuksissaan voidakseen edes ajatellakaan laulaa uudestaan. Hän poistui kiireesti näyttämöltä ja sulkeutui pukuhuoneeseensa; ja siellä purki hän neljännestunnin sydäntään, joka kuohui suuttumusta ja raivoa: hän sai hermokohtauksen, tuli oikea tulva kyyneleitä, vihaisia haukkumisia, sadatuksia Christophea vastaan, — mitään ei puuttunut. Hänen raivoisa kirkunansa kuului läpi suljetun ovenkin. Ne hänen ystävistään, joiden onnistui päästä sisään, kertoivat ulos tullessaan, että Christophe oli käyttäytynyt kuin täysi kollo. Yleinen mielipide leviää pian teatterissa. Ja kun Christophe ilmestyi takaisin lavalle johtamaan viimeistä kappaletta, uhkasikin yleisö suorastaan hirmumyrskyllä. Mutta se kappale ei ollutkaan hänen: se oli tuo Ochsin Festmarsch, jonka Christophe oli toverillisesti liittänyt ohjelmaansa. Yleisö, joka tunsi olonsa tätä vetelää musiikkia kuunnellessaan kotoisaksi, löysi silloin yksinkertaisen keinon ilmaistakseen tyytymättömyytensä Christopheen, keinon, jota käyttäen sen ei tarvinnut olla niin rohkea, että se olisi Christophelle viheltänyt: se taputti Ochsille hurjasti käsiään ja huusi tekijän esille kaksi, kolme kertaa; eikä hän suinkaan jäänyt tulematta. Ja sillä tavoin se konsertti loppui.
Arvaa helposti, että suurherttua ja hovi, — koko tuo pieni, juorunhaluinen ja ikävä maaseutukaupunki — sai tarkoin tietoonsa kaiken, mitä konsertissa oli tapahtunut. Ne sanomalahdet, jotka olivat laulajattaren ystäviä, eivät vihjailleet millään tavoin skandaaliin; mutta sen sijaan ne kaikki yksimielisesti ylistivät laulajatarta, ja tyytyivät mainitsemaan ohjelmasta ohimennen ne Liedit, jotka hän oli laulanut. Mitä taasen Christophen muihin sävellyksiin tuli, niistä lausuttiin vain pari riviä, samat tai melkein samat kaikissa lehdissä: "… Taitava kontrapunktissa. Monimutkainen kirjoitustapa. Heikko mielikuvitus. Ei melodiaa. Kirjoitti päällään eikä sydämellään. Vailla rehellisyyttä. Tahtoi olla omintakeinen…" — Seurasi sitten opettava lauselma todellisesta omintakeisuudesta, siitä, jota oli manalle menneitten mestarien, Mozartin, Beethovenin, Loeven, Schubertin, Brahmsin töissä, "noiden, jotka olivat omintakeisia ajattelematta olla sellaisia". Sen jälkeen siirryttiin luontevasti puhumaan, että suurherttuallisessa teatterissa oli päätetty esittää uudestaan Konradin Kreutzerin ooppera Nachtlager von Granada, Granadan yövartio; selitettiin pitkästi kuinka tämä "ihana musiikki oli aina yhtä raikasta ja nuorekasta kuin muinoin ensimäisenä päivänään".