Parilla sanalla: Christophen sävellykset saivat suopeammankin arvostelun puolelta osakseen täydellisen ja ällistelevän ymmärtämättömyyden; — ja niiltä, jotka eivät hänestä pitäneet, salakavalaa vihamielisyyttä, joka varustautui jo vastaisuudenkin varalta; — suuri lauma taasen, jota ei vihamielinen tai ystävällinen kritiikki liikuttanut, oli aivan vaiti. Omien ajatustensa varaan jätettynä ei suuri yleisö ajattele mitään.
Christophe oli lamaan lyöty.
Eikä hänen vastoinkäymisensä kuitenkaan ollut yhtään kummastuttavaa. Oli ainakin kolme syytä, jotka tekivät hänen teoksensa yleisölle epämiellyttäviksi. Ne eivät olleet täysin kypsät. Ja lisäksi ne olivat liian paljon edellä aikaansa, että ne olisi ensi kerralla ymmärretty. Ja lopuksi oltiin sangen hyvillään, kun saatiin hiukan läksyttää pöyhkeää nuorta miestä. — Mutta Christophen äly ei ollut niin tyyni, että hän olisi voinut huomata tappionsa jollakin tavalla oikeutetuksi. Etenkin puuttui häneltä tuota kylmää selvänäköisyyttä, jonka todelliselle taiteilijalle antaa tuskallinen kokemus, nimittäin tietoisuus, etteivät ihmiset koskaan oikein opi ymmärtämään ja että heidän tuhmuutensa on auttamaton. Christophen yksinkertainen luottamus yleisöön ja menestykseen, jonka hän luuli saavuttavansa pelkästään siitä syystä, että hän sen ansaitsi, luhistui tuossa tuokiossa. Hänestä olisi ollut luonnollista, että hänellä oli vihamiehiä; mutta se ällistytti häntä, ettei hänellä ollut ainoatakaan ystävää. Kenelläkään niistä, joihin hän oli luottanut ja jotka tähän asti olivat näyttäneet seuraavan harrastuksella hänen sävellyshommiaan, ei ollut konsertin jälkeen hänelle yhtään ainoaa rohkaisevaa sanaa. Hän koetti saada selville heidän mielipiteensä, mutta he vetäytyivät epämääräisten pakinain suojaan. Sitten tahtoi hän itsepintaisesti saada tarkan selvän heidän mielipiteistään: silloin vetivät suorimmat heistä turvakseen hänen ensimäiset teoksensa, nuo aloittelijan typeryydet. — Monta kertaa hän oli myöhemmin saava kuulla, kuinka hänen uudet teoksensa hyljättiin muka hänen entisten sävellyksiensä hyvyyden vuoksi, — ja sen tekivät samat henkilöt, jotka muutama vuosi ennen olivat tuominneet huonoiksi juuri nuo entiset teokset, silloin, kun ne aikoinaan olivat uusia: se on tavallinen sääntö. Mutta Christophe ei sitä ymmärtänyt; hän päästi nurisevan vastalauseen. Häntä ei hyväksytty, yhdentekevää; se oli hänestä vain mieleenkin, hän ei tahtonut olla kaiken maailman ystävä. Mutta se, että oltiin hänestä pitävinään eikä kuitenkaan suotu hänen kasvaa, että tahdottiin häntä pysymään kaiken ikänsä entisellään, lapsena, se meni yli rajojensa! Sellainen, joka kelpaa kaksitoista-vuotiaana, ei sovellu enää kaksikymmen-vuotiaana; ja hän toivoi, ettei hän tähän nykyiseenkään pysähtyisi, vaan muuttuisi aina, alinomaa… Millaisia hölmöjä, koettaa seisauttaa elämän juoksua!… Mielenkiintoista hänen lapsuuden sävellyksissään ei ollut itse tuo lapsellinen joutavuus, vaan voima, joka siinä piili ja joka lupasi jotakin tulevina aikoina. Ja tämän tulevan he nyt tahtoivat häneltä tappaa!… Ei, he eivät olleet koskaan ymmärtäneet, millainen hän oli, he eivät olleet milloinkaan häntä rakastaneet, enempää ennen kuin nytkään; he pitivät hänessä ainoastaan siitä, joka oli heikkoa, matalasisältöistä, siitä, joka oli hänessä samaa kuin muissa, keskinkertaisuuksissa, eivätkä suinkaan sellaisesta, mitä hän todella oli: heidän ystävyytensä perustui ainoastaan väärinkäsitykseen…
Christophe ehkä liioitteli. Mutta kuitenkin on hyvin tavallista, että kunnon ihmiset eivät kykene pitämään mistään uudesta, vaan huomaavat sen kauneuden vasta silloin, kun se on parikymmentä vuotta vanha. Heidän huonoille päilleen on uudella elämällä liian väkevä haju: ajan tuulen täytyy lieventää sen tuoksua. He ymmärtävät taideteoksen vasta silloin, kun sen on peittänyt vuosien home.
Mutta Christophe ei hyväksynyt sitä, ettei häntä ymmärretty silloin, kun hän itse oli läsnä, vaan vasta, kun hän oli mennyt. Hänestä oli hauskempi uskoa, ettei häntä ymmärretty ollenkaan eikä milloinkaan ymmärrettäisi. Ja hän raivosi. Hän teki nyt sen naurettavan virheen, että koetti tehdä ymmärretyksi itsensä, selittää, väitellä, vaikkei sellaisesta voi olla mitään apua: siinä suhteessa olisi täytynyt muuttaa koko ajan maku toiseksi. Mutta hän ei epäillyt voimiaan. Hän oli päättänyt puhdistaa väkivallalla ja täydellisesti saksalaisen maun. Siihen hänellä ei ollut mitään keinoja: moinen ei onnistunut muutamilla pakinoilla, hapuillen epämääräisiä sanoja, joilla hän karkasi rajusti ja loukkaavasti suurien mestarien kimppuun, jopa niidenkin henkilöiden, joille hän koetti asiaansa vakuuttaa. Sillä tavoin hän hankki itselleen ainoastaan muutamia vihollisia lisää. Hänen olisi pitänyt kirkastaa omat ajatuksensa, ja pakottaa sitten yleisö itseään kuuntelemaan…
Mutta silloin tarjosi onni — tai paremminkin kova onni — hänelle siihen erään keinon.
Hän istui teatteriravintolan pöydän ääressä, keskellä orkesteritovereita, jotka ottivat kovin pahakseen hänen taiteelliset tuomionsa. He eivät suinkaan olleet aivan kokonaan toista mieltä kuin hän; mutta kaikkia heitä kiehutti Christophen sanojen julkeus. Vanha Krause, altto, kunnon mies ja hyvä soittaja, joka piti vilpittömästi Christophesta, olisi tahtonut kääntää pakinan toisaalle; hän ryiskeli ja odotti tilaisuutta lyödäkseen kaiken leikiksi. Mutta Christophe ei häntä kuunnellut; hän jatkoi kahta uhemmin; ja Krause oli huolissaan ja ajatteli:
— Miksi hänen pitääkin nyt puhua kaikkea tuollaista? Jumala varjelkoon miestä! Voihan sellaista ajatella: mutta eihän sitä sovi sanoa, piru vie!
Omituisinta oli, että hän ajatteli itse "tuollaista" samoin kuin Christophe; ainakin hän tunsi aavistuksellisesti samaa, ja Christophen mielipiteet saivat kyllä hänessä heräämään kaikenlaisia oikeutettuja epäilyjä. Mutta hänellä ei ollut tarpeeksi rohkeutta tunnustaa sitä suoraan, ei ainakaan näin joukossa, — esteenä oli osaksi pelko nolata itsensä ja osaksi vaatimattomuus ja itseluottamuksen puute.
Weigl, kornetti, ei tahtonut oppia mitään; hän kaipasi ainoastaan tilaisuutta ihailla, olipa ihailtava mitä tahansa, hyvää tai huonoa, tähti tai kaasuvalo: kaikki oli hänelle samanarvoista; hänen ihailullaan ei ollut mitään rajoituksia: hän ihaili, ihaili, ihaili. Se oli hänelle sokea elintarve; hän kärsi, kun hänen ihailulleen tehtiin aitoja.