Sellonsoittaja Kuh kärsi vielä enemmän kuin hän Christophen sanoista. Hän rakasti sydämensä pohjasta huonoa musiikkia. Kaikki, mihin Christophe kohdisti myrkyllisen ivansa ja herjauksensa, oli hänestä kuvaamattoman rakasta: vaistomaisesti valitsi hän parhaikseen juuri kaikkein sovinnaisimmat; hänen sielunsa oli oikea kaikenlaisen kyynelöivän ja komeilevan liikutuksen säiliö. Tosin oli hänen hellä nöyryytensä kaikkia vääriä suurmiehiä kohtaan rehellistä. Hän valhetteli ainoastaan uskotellessaan itselleen, että hän jumaloi todellisia suuruuksia, — valhetteli kaikessa viattomuudessa. Onhan olemassa niitä "Brahmineja", jotka luulevat epäjumalassaan tuntevansa menneitten vuosisatain nerojen henkäystä: he rakastavat Brahmsissa Beethovenia. Kuh teki vielä enemmän: hän rakasti Brahmsia Beethovenissa.
Mutta kaikkein vimmastunein Christophen paradokseista oli fagotti, nimeltä Spitz. Hänessä ei loukkaantunut hänen musiikki vaistonsa niin paljoa kuin hänen luontainen orjallisuudentunteensa. Ennen muinoin oli muuan Rooman keisari, joka tahtoi kuolla seisoallaan. Spitz olisi tahtonut kuolla nenällään, aivan samoin kuin hän oli elänytkin: se oli hänen luonnollinen asentonsa; hän oli suorastaan autuas, kun sai maata maan tomussa kaiken sellaisen edessä, joka oli yleisesti hyväksyttyä, pyhitettyä, sellaisen, joka oli "onnistunut"; ja hän joutui aivan suunniltaan, kun estettiin häntä tuollaisesta pikentinasemasta, jota hän rakasti.
Niinpä siis Kuh nyt vaikeroitsi, Weigl viittilöi toivottomana, Krause puhui puuta heinää, ja Spitz kirkui kimeästi. Mutta Christophe ei horjunut, vaan piti äänensä ylinnä ja antoi sen kuulua, lasketellen kauheita tuomioitaan Saksasta ja saksalaisista.
Lähellä toisessa pöydässä istui muuan nuori mies, joka kuunteli heitä ja vääntelehti naurusta. Hänellä oli musta, kiharainen tukka, kauniit, älykkäät silmät, kookas nenä, joka ei kärkipuolelle päästyään tiennyt, kääntyisikö se oikealle vai vasemmalle vai ojentaisiko kasvunsa suoraan, ja siksi se hajosikin kummallekin puolelle; hänen huulensa olivat paksut ja kasvonsa yleensä vilkkaat ja sukkelat. Hän seurasi tarkoin Christophen puhetta, tähystäen hänen huuliinsa, ja jokainen Christophen sana heijastui hänen kasvoillaan mieltyneenä koiranleuan ilmeenä; koko ajan meni hänen otsansa pieniin ryppyihin, samoin ohimot, silmänurkat, sieraimien pielet ja posket. Hän irvisteli kuunnellessaan, ja vähän väliä vääristi hänen koko ruumistaan tukahdutettu nauru. Hän ei puuttunut keskusteluun, mutta ei hukannut siitä ainoatakaan sanaa. Hän oli erikoisen ihastunut, kun hän näki Christophen eräässä todistelussa Spitzin pistoksia vastaan sotkeutuvan sanoihinsa, änkyttävän, joutuvan pussiin, mongertavan vimmoissaan, kunnes hän löysi hakemansa sanan, — kokonaisen kalliomöykyn, jolla hän tahtoi murskata vastustajansa. Ja hänen riemunsa oli rajaton, kun kiihko vei Christophen kauas ajatuksen ulkopuolelle ja hän sinkosi eriskummaisia paradokseja, jotka saivat kuulijat karjumaan kuin metsänpedot.
Viimein väittelijät erosivat, väsyivät kukin omain parempain uskojensa vakuuttamiseen. Juuri kun Christophe, joka oli jäänyt yksin saliin, aikoi mennä ulos ovesta, tuli hänen luokseen tuo nuori mies, joka oli kuunnellut häntä niin ihastuksissaan. Christophe ei ollut vielä silloin häntä huomannut. Toinen otti kohteliaasti hatun päästään, hymyili ja pyysi saada esitellä itsensä:
— Franz Mannheim.
Hän anoi anteeksi epäkohteliaisuuttaan, että hän oli kuunnellut äskeistä väittelyä, ja onnitteli Christophea moisen maestrian johdosta, jolla hän oli musertanut vastustajansa. Ja hän nauroi yhä sitä ajatellessaan. Christophe katsoi häneen iloissaan ja hiukan epäluuloisesti:
— Onkohan se totta? kysyi hän; kunhan ette kujeilisi kustannuksellani?
Toinen vannoi kaiken pyhän nimessä tarkoittavansa totta. Christophen kasvot kirkastuivat:
— Minä olen teistä siis oikeassa? Te olette samaa mieltä kuin minä?