— Kuulkaa, sanoi Mannheim, totta puhuakseni minä en ole musiikkimies, minä en ymmärrä laisinkaan musiikkia. Ainoa musiikki, josta minä pidän, — (tätä en sano teitä imarrellakseni), — on juuri teidän… No niin, sen sanon näyttääkseni teille, ettei makuni kuitenkaan ole kovin huono…
— Ahah! — äännähti Christophe epäluuloisena ja kuitenkin imarreltuna, — se ei ole mikään todistus.
— Teitä on vaikea tyydyttää… No hyvä!… Minä sanon siis, niinkuin tekin: se ei ole mikään todistus. Enkä minä uskallakaan ryhtyä arvostelemaan sitä, mitä te puhuitte Saksan musiikkimiehistä. Mutta ainakin pitää se puheenne paikkansa saksalaisiin nähden yleensä, vanhoihin saksalaisiin nimittäin, kaikkiin noihin romanttisiin idiootteihin, joiden ajatus on härski, joiden mieli on kyyneleistä heltymystä ja joiden ikäloppua lorua meitä vaaditaan ihailemaan, tuota "iäti Eilistä, joka aina on ollut ja aina on oleva, ja joka on laki huomenna, koska se on laki tänään…"
Hän lausui pari, tämän ajatuksen sisältävää säettä eräästä Schillerin kuuluisasta runosta:
"… … … Das ewig gestrige,
Das immer war und immer wiederkehrt."
— Ja häneen nähden ensimäisenä! — huudahti Mannheim keskellä lausumistaan.
— Keneen? kysyi Christophe.
— Torven päryyttäjään, joka tämän on kirjoittanut!
Christophe ei häntä ymmärtänyt, Mutta Mannheim jatkoi:
— Minä omalta osaltani tahtoisin, että joka viideskymmenes vuosi pantaisiin toimeen taiteen ja ajattelun kenraalisiivous eikä jätettäisi jäljelle mitään, joka on sitä ennen ollut.