— Sepä olisi perinpohjaista, sanoi Christophe hymyillen.
— Eipä läheskään, vakuutan. Viisikymmentä vuotta, sekin on jo liikaa; täytyy sanoa: aina kolmenkymmenen vuoden päästä… Tai vielä useammin!… Terveydenhoitokin sitä vaatisi. Eihän meidän kotonammekaan pidetä kokoelmittain isoisiämme. Heidät lähetetään, silloin kun he ovat kuolleet, kohteliaasti muualle, ja pannaan kivi vatsan päälle, että saadaan olla varmat, etteivät he tule takaisin. Laskevatpa muutamat hienot sielut kivelle vielä kukkiakin. Tehkööt sen, sillä ei väliä. Ainoa, mitä minä pyydän, on se, että he antavat minun olla rauhassa. Minusta nähden he puolestaan saavat olla rauhassa! Kukin taholleen: elävät toisaalle, kuolleet toisaalle.
— Onpa kuolleita, jotka ovat elävämpiä kuin itse elävät.
— Ei suinkaan! Parempi olisi sanoa, että on eläviä, jotka ovat kuolleempia kuin kuolleet.
— Ehkäpä. Joka tapauksessa on vanhaakin, joka on vielä nuorta.
— No olkoon, jos se on vielä nuorta, kyllä me sen itsekin löydämme… Mutta minä en sitä uskokaan. Se, mikä on ollut kerran hyvää, ei ole sellaista enää toista kertaa. Mikään muu kuin muuttuminen ei ole hyvää. Ennen kaikkea me tarvitsemme päästä irti vanhoista. Saksassa on liian paljon vanhaa. Surma vanhoille!
Christophe kuunteli näitä kompia sangen tarkkaavasti, ja ponnisti aivojaan vastatakseen niihin; ne miellyttivät häntä osaksi, hän tunsi niissä eräitä omia ajatuksiaan; mutta samalla hän oli tavallaan nolo, kun kuuli niitä esitettävän näin irvikuvallisessa asussa. Mutta koska hän luuli, että muut olivat yhtä vakavia kun hänkin, niin ajatteli hän, että ehkäpä Mannheim, joka näytti oppineemmalta kuin hän ja puhui sujuvammin, oli oikeassa ja teki Christophen omista mielipiteistä loogilliset johtopäätökset. Tuo ylpeä Christophe, jolle ihmiset eivät voineet antaa anteeksi muka hänen itsetuntoaan, oli päinvastoin sangen vaatimaton, joten ne, jotka olivat saaneet paremman kasvatuksen kuin hän, voivat helposti vetää häntä nenästä, — jos he vain suostuivat olemaan kopeilematta siitä, epämiellyttävää kiistaa välttääkseen. Mannheim huvitteli omilla paradokseillaan ja antoi kielensä laulaa niin vapaasti, että joutui lopulta sellaisiin hulluihin loruihin, joille hän itsekin sisällisesti nauroi; hän ei ollut tottunut siihen, että hänen sanansa käsitettiin vakavasti; ja häntä huvitti tavattomasti, kun hän näki, millä ankaralla ponnistuksella Christophe ryhtyi aivan todella pohtimaan hänen sutkauksiaan ja koetti ymmärtää niitä. Ja vaikka hän loikin oikeastaan asian leikiksi, oli hän hyvillään, että Christophe piti häntä niin tärkeänä olentona; Christophe oli hänestä samalla naurettava ja viehättävä.
He erosivat hyvinä ystävinä; eikä Christophe hämmästynyt yhtään, kun hän sitten kolme tuntia myöhemmin samassa teatterissa, harjoitusten ajalla, näki Mannheimin pään pistäytyvän sisään siitä pienestä ovesta, joka toi orkesteriin, säteilevänä ja irvistelevin ilmein Ja iskien hänelle salaperäisesti silmää. Kun harjoitus loppui, meni Christophe Mannheimin luokse. Mannheim pisti kätensä tuttavallisesti hänen kainaloonsa:
— Onko teillä hetkinen aikaa?… Kuulkaapas, minulle tuli eräs ajatus. Ehkä se teistä on aivan mieletön… ettekö tahtoisi kirjoittaa kerran oikein perinpohjin, mitä ajattelette musiikista ja muusikoista? Sen sijaan, että tuhlaatte vain sylkeä saarnatessanne neljälle soittokuntanne hölmölle, joista ei ole muuhun kuin puhaltamaan ja kihnaamaan puunkappaleita, eikö teidän olisi parempi kääntyä suuren yleisön puoleen?
— Eikö muka parempi? Ja että tahtoisinko?… Peijakas vie! Ja te haluatte, että minun pitäisi kirjoittaa? Minun, kaikkea nyt!…