— Tällainen on ehdotukseni… Meitä on muutamia, eräitä ystäviäni ja minä: Adalbert von Waldhaus, Raphael Goldenring, Adolf Mai ja Lukianus Ehrenfeld, — jotka olemme perustaneet aikakauskirjan, kaupungin ainoan kunnollisen aikakauskirjan, sen nimi on Dionysos… (Tunnette kai jo sen?…) Me ihailemme teitä kaikki, ja me iloitsisimme, jos te liittyisitte avustajiimme. Tahtoisitteko hoitaa siinä musiikkiarvostelua?
Christophe joutui aivan ymmälle moisesta kunniasta: hän paloi halusta myöntyä; mutta hän pelkäsi, ettei hän olisi siihen hommaan kyllin arvokas: hän ei osannut kirjoittaa artikkeleita.
— Mitä joutavia, sanoi Mannheim, olen varma, että te osaatte sangen hyvin. Kun teistä tulee kriitikko, on teillä oikeus kaikkeen. Yleisöä ei tarvitse kursailla. Se on aina auttamaton nauta. Taiteilija ei vielä ole mitään: taiteilija on jonkinlainen komediantti, jonka kaikki saavat viheltää ulos. Mutta kriitikko taas on mies, jolla on oikeus sanoa: "Viheltäkää ulos tuo taiteilija!" Koko yleisö jättää ajattelemisen vaikeudet hänen huolekseen. Ajatelkoon mitä tahansa, kun hän vain on jotain ajattelevinaan. Kunhan vain annatte noille kaakattaville ankoille ruuan, on samantekevä, mitä rehua ne syövät: ne ovat hyvin kaikkiruokaisia.
Christophe suostui viimein ehdotukseen ja kiitti ylen hartaasti. Hän vaati ainoastaan yhtä seikkaa, nimittäin oikeutta puhua kaikki, mitä hän tahtoi.
— Tietysti, tietysti, vastasi Mannheim. Täydellisin vapaus! Me olemme kaikki vapaita.
Mannheim karkasi kolmannen kerran Christophen kimppuun eräänä iltana näytännön jälkeen esitelläkseen hänet Adalbert von Waldhausille ja toisille ystävilleen. He ottivat hänet sydämellisesti piiriinsä.
Paitsi Waldhausia, joka oli seudun vanhaa aatelissukua, olivat he kaikki juutalaisia ja hyvin rikkaita: Mannheim oli pankkiirin poika; Goldenring tunnetun viiniviljelysten omistajan; Mai taasen erään metallitehtaan johtajan, ja Ehrenfeld mahtavan jalokivikauppiaan. Heidän isänsä olivat tuota vanhaa israeliittiheimoa, uutteraa ja sitkeää, joka pysyy lujasti kiinni rotunsa hengessä ja nostaa varallisuutensa kukoistukseen tuimalla tarmolla, nauttien enemmän juuri tuosta tarmosta kuin itse rahoista. Pojat näyttivät vakituisesti luoduilta hävittämään, mitä isät olivat rakentaneet: he pitivät pilkkanaan perheittensä ennakkoluuloja ja noiden vanhojen kokoamiskiihkoa, joka muistutti säästäväin ja toimeliaiden muurahaisten hommaa. He näyttelivät taiteilijaa ja olivat halveksivinaan rikkautta, nakkelevinaan sitä muka tuuleen. Mutta tosiasiassa ei heidän käsistään paljoakaan luiskahtanut; ja mitä hullutuksia he tekivätkin, aina he säilyttivät jossakin määrin selvänäköisyytensä ja käytännöllisen vaistonsa. Sitäpaitsi pitivät isäukot heitä silmällä ja tarpeen tullen aisoissa. Mannheim, tuhlaavaisin heistä kaikista, olisi tosiaankin antanut mennä kaiken, mitä hän omisti: mutta hän ei omistanut koskaan mitään; ja vaikka hän sadatteli kamalasti isänsä ahneutta, nauroi hän kuitenkin itsekseen sanoilleen partaansa, ja arveli, että ukko on oikeassa. Kaiken kaikkiaan ei heistä ollut muita kun Waldhaus, joka oli omaisuutensa herra; hän ottikin asian vakavasti ja antoi rahaa ja piti taloudellisesti pystyssä aikakauskirjaa. Hän oli runoniekka. Hän kirjoitti "Polymetrejä", Arno Holzin ja Walt Whitmanin tyyliin, värssyjä, joista joka toinen rivi oli sangen pitkä ja joka toinen hyvin lyhyt, joissa oli paljon pisteitä, kaksia ja kolmia pisteitä, huutomerkkejä, ajatusviivoja, isojakirjaimia, harvennuksia, alleviivauksia: ne näyttelivät niissä sangen suurta osaa, samoin kuin alliteratsiooni ja toistaminenkin, — yhden sanan, rivin tai kokonaisen lauseen uudistaminen. Hän pujotti runoihinsa myöskin kaiken maailman muukalaiskielisiä sanoja. Hän väitti noudattavansa runoilussaan (ei tiedetty oikein, millä tavoin) Cezannea. Totta puhuaksemme hän oli sievä runollinen sielu, jossa joutavat pikkuseikat herättivät hienoja, erikoisia aistimuksia. Hän oli sentimentaali ja kuiva, naiivi ja keikaileva; hänen suurella työllä rustatut runonsa kiemailivat muka huolimattomalla ja hienostelevalla vapaudella. Hän olisi kyllä kelvannut runoilijaksi hienoston piireissä. Mutta hänen tapaisiaan oli jo yllin kyllin aikakauslehtien palstoilla ja salongeissa; ja hän tahtoi olla ainoa laatuaan. Hän oli saanut päähänsä näytellä ylimystä, joka on kaikkien luokkansa ennakkoluulojen yläpuolella. Oikeastaan hän oli kiinni niissä lujemmin kuin moni muu; mutta sitä hän ei tunnustanut. Hän oli keksinyt huvikseen ympäröidä johtamassaan aikakauskirjassa itsensä juutalaisilla, ärsyttääkseen omaisiaan, jotka olivat kiihkeitä antisemiittejä, ja näyttääkseen itselleen, että hän oli vapaa henki. Hän käyttäytyi sanomalehtitovereitaan kohtaan muka hyvin hienostuneen tasa-arvoisesti. Mutta pohjaltaan hän halveksi tyynesti ja rajattomasti heitä. Hän tiesi hyvin, että he käyttivät mielellään kyllä hänen nimeään ja rahojaan; ja hän salli heidän niin tehdä, saadakseen suloisen ilon halveksia heitä.
Ja hekin puolestaan halveksivat häntä, että hän luulotteli muka sitä jalomielisesti sallivansa, sillä he tiesivät sangen hyvin, että siitä sallimisesta oli hänelle etua. Lahja lahjasta! Waldhaus luovutti heille nimensä ja varallisuutensa; ja he toivat hänelle kykynsä, liikevaistonsa ja tilaajia. He olivat älyllisesti paljoa vikkelämpiä kuin hän. Eivät silti suurempia persoonallisuuksia. Päinvastoin ehkä paljon pienempiä. Mutta tässä pikkukaupungissa olivat he, kuten juutalaiset aina ja kaikkialla, — rotueronsa vuoksi, joka on vuosisatoja eristänyt heidät toisista ja teroittanut heidän ilkkuvaa huomiokykyään, — tässä kaupungissa he olivat muita kaukonäköisemmät, kaikkein herkimmät huomaamaan naurettavat puolet kaikissa lahonneissa laitoksissa ja vanhenneissa ajatuksissa. Mutta kun heidän luonteensa ei ollut läheskään niin vapaa kuonasta kuin heidän älynsä, niin ei tuo tarkkanäköisyys estänyt heitä suinkaan pilkatessakin käyttämästä hyväkseen noita laitoksia ja ajatuksia, sensijaan, että he olisivat ryhtyneet niitä uudistamaan. Vaikka he julistivat vapaita ja riippumattomia oppeja, olivat he samoin kuin aatelismies Adalbert pelkästään pikkukaupungin keikareita, rikkaita ja joutilaita nuoriaherroja, jotka harjoittivat kirjallisuutta urheilun ja kuhertelun kannalta. He pukeutuivat kyllä maailmanmullistajiksi, mutta olivatkin sangen vaarattomia pikku piruja, jotka eivät koskaan karanneet muiden kuin muutamien aseettomien ihmisten kimppuun, sellaisten, joiden he eivät peljänneet pystyvän heitä vahingoittamaan. He varoivat rikkomasta välejään yhteiskunnan kanssa, sillä he tiesivät, että siihen he kerran joutuisivat itsekin, elääkseen siinä aivan rauhassa niinkuin kaikki muutkin, tyytyen hyvin noihin ennakkoluuloihin, joita vastaan he aikoinaan nuorina olivat taistelleet. Ja kun he joskus uskalsivat tehdä valtiokeikauksen, tai reklaamikeikauksen, ja ryntäsivät pauhaten taisteluun jotakin päivän epäjumalaa vastaan, — sellaista nimittäin, joka alkoi jalustallaan jo horjua, — niin silloinkaan he eivät toki polttaneet laivojaan; vaaran tullen he pujahtivat niihin takaisin. Ja kuinka taistelu lopulta päättyikin, kun se päättyi, aina meni pitkä aika ennenkuin alettiin uusi; poroporvarit saivat heistä nähden nukkua rauhassa. Ainoa, mitä nämä uudet Davidsbündlerit tahtoivat, oli tunnustus, että he olisivat kyllä voineet olla kamalia, jos olisivat tahtoneet: — mutta sellaista eivät he tahtoneet. Heistä oli hauskempaa sinutella taiteilijoita ja istua illallisilla sieväin näyttelijättärien kanssa.
Christophe tunsi olonsa oudoksi tässä piirissä. Nuo herrat puhuivat ennen kaikkea naisista ja hevosista; ja he puhuivat niistä sangen mauttomalla tavalla. He olivat sangen oksattomia. Adalbertin ääni oli väritön ja hidas, hän puheli perinpohjaisen hienostuneesti, sekä ikävystyneen että ikävystyttävän kohteliaasti. Adolf Mai, aikakauslehden sihteeri, raskastekoinen ja tanakka, pää painuksissa hartioiden välissä, töykeän näköinen mies, tahtoi aina olla oikeassa; hän sanoi aina lopullisen, ratkaisevan sanan, ei kuunnellut koskaan, mitä muut hänelle väittivät, näytti halveksivan puhuttelutoverinsa mielipiteitä ja vielä enemmän itse puhuttelijaa. Goldenringia, kuvaamataiteiden taidearvostelijaa, vaivasivat hermonykäykset ja hänen silmänsä räpyttivät alinomaa suurten silmälasien takaa, — ja hän piti, luultavasti taiteilijatuttaviaan matkiakseen, pitkää tukkaa, tupakoi vaiti ja märehti lauselmia, joita hän ei koskaan puhunut loppuun saakka, ja viittaili epämääräisesti peukalollaan ilmaan. Ehrenfeld, joka oli peni, kaljupäinen, hymyilevä ja vaaleapartainen, hienon ja rasittuneen näköinen, kyömynenä, kirjoitti aikakauskirjaan muodeista ja ylhäismaailman pakinoita. Hän puhui leikittelevällä ja lauhkealla äänellä mitä törkeimpiä asioita; hän oli älykäs, mutta ilkeä ja joskus epäjalo. — Kaikki nämä nuoret miljonäärit olivat anarkisteja kuten heidän arvoonsa sopi: kun omistaa yhteiskunnassa kaiken mahdollisen, on suurin ylellisyys kieltää tuo yhteiskunta; sillä tavoin pääsee kaikista velvollisuuksista sitä kohtaan. On silloin kuin varas, joka ryösti matkustajan ja sanoi hänelle: — "Mitä sinä tässä vielä teet? Mene matkaasi! Minä en tarvitse sinua enää."
Koko joukosta oli Christophe mieltynyt ainoastaan Mannheimiin: hän oli tosiaan elävin heistä. Häntä huvitti kaikki, mitä hän itse sanoi ja mitä yleensä sanottiin; hän änkytti, mongerteli, etsi sopertaen sanoja, virnakoi, puhui, sekasotkua, hänen oli mahdotonta seurata minkään asian järkevää pohdintaa tai tietää tarkoin, mitä hän itsekään ajatteli; mutta hän oli hyvä poika, ei kantanut kaunaa kenellekään, eikä ollut rahtuakaan kunnianhimoinen. Ehkä hän ei tosin ollut aivan rehellinen: hän näytteli aina jotakin osaa, mutta sen hän teki viattomasti, eikä hän sillä vahingoittanut ketään. Hän pillastui alinomaa joihinkin eriskummaisiin utopioihin, — jotka tavallisesti olivat hyvin yleviä. Hän oli liian älykäs ja ilveilevä uskoakseen täydellisesti sellaiseen; hän osasi hyvin säilyttää kylmäverisyytensä kiivaissakin kohtauksissa, eikä hän koskaan nolannut itseään rupeamalla sovittamaan teorioitaan käytäntöön. Mutta hän tarvitsi jotakin narrinnahkaa: sellainen oli hänelle leikkiä, ja hän tahtoi aina uutta lelua. Nykyään oli hänen narrinkulkusenaan hyvyys. Hänelle ei tietysti riittänyt se, että hän olisi ollut pelkästään hyvä; hän tahtoi näyttää hyvältä; hän saarnasi hyvyyttä, ja omisti itselleen sen ulkonaiset naamiot. Omaistensa kuivan ja kylmän liikemieshengen ja saksalaisen rigorismin, militarismin ja poroporvariuden vastustamishalusta hän oli tolstoilainen, Nirvanan palvelija, evankelisti, buddhalainen, — hän ei tiennyt itsekään, mitä kaikkea hän oli, — pehmeän, selkärangattoman, anteeksiantavan ja siunaavan moraalin apostoli, moraalin, jonka mukaan oli hyvin helppo elää ja joka antoi summakaupalla anteeksi kaikki synnit, varsinkin liekkuman aiheuttamat; hän ei salannut suoranaista suopeuttaan noita syntejä kohtaan, jopa antoi paljon niukemmin anteeksi hyveelle kuin niille; tuo moraali oli siis pelkästään jonkinlainen huvittelusopimus, joka oli tehty keskinäisen ymmärtämyksen pohjalle kevytmielisyyttä varten ja koristettu huvin vuoksi sievällä pyhimyssäteiköllä. Siinä piili pieni ulkokultaisuus, joka ei herkistä hajuhermoista haiskahtanut oikein hyvältä ja olisi ollut aivanpa iljettävää, jos asianomaiset olisivat ottaneet sen vakavasti. Mutta niin he eivät tehneet; he huvittelivat sillä itsekin. Tällainen koirankurinen hyvyys ja kristillisyys odotti muuten vain jotakin sopivaa tilaisuutta valitakseen jonkin uuden narrinhiipan, minkä tahansa, yhdentekevää: sen sopi olla esimerkiksi raa'an voiman, imperialismin, "nauravain jalopeurain" ihailua. — Mannheim näytteli tätä ilveilyä koko sydämensä halusta; hän antautui siihen sieluineen; hän puki ylleen vuorotellen kaikki sellaiset tunteet, joita hänellä ei todellisuudessa ollut, ja riisui ne sitten päältään ja muuttui jälleen samaksi, vanhaksi kunnon juutalaiseksi kuin nuo muutkin, säilyttäen koko ajan rotunsa älyn. Hän oli sangen miellyttävä ja ärsyttävä olento.