Nyt otti Mannheim joksikin aikaa Christophen keppihevosekseen. Mannheim käytti vannoskellessaan pelkkää Christophen nimeä; hän toitotti sitä kaikkialle. Hän päryytti ystäviensä korvat lukkoon virittäessään dityrambeja Christophelle. Niistä päättäen täytyi uskoa, että Christophe oli nero, harvinainen mies, joka sävelsi hassunhyvää musiikkia ja varsinkin puhui hämmästyttävällä tavalla ja oli kovin älykäs, — vieläpä kaupan päälle kaunis: puhdaspiirteinen suu, ihanat hampaat! Mannheim lisäsi siihen vielä, että Christophe ihaili häntä.

Viimein hän vei Christophen kotiinsa eräänä iltana päivällisille. Ja Christophe sai olla tuttavallisessa seurassa uuden ystävänsä Franzin isän, pankkiiri Lothar Mannheimin, ja hänen sisarensa, Judithin kanssa.

Ensi kertaa hän nyt tunkeusi juutalaiseen kotiin. Vaikka juutalaisia oli tuossa pikkukaupungissa sangen runsaasti ja vaikka heillä oli siellä merkittävä paikka, koska he olivat rikkaita, koossapysyvät ja älyllisesti huomattavia, niin elivät he kuitenkin melkoisesti erillään muista kaupunkilaisista. Kansassa piili heitä kohtaan itsepintaisia ennakkoluuloja ja salainen vihamielisyyskin, joka oli vahingotonta, mutta kuitenkin halveksivaa. Samaa mieltä oli myöskin Christophen suku. Hänen isoisänsä ei ollut pitänyt juutalaisista; mutta aivan kuin kohtalon ivalla olivat hänen kaksi parasta oppilastaan — (toisesta tuli sittemmin säveltäjä, toisesta kuuluisa virtuoosi) — olleet molemmat juutalaisia. Siitä oli tuo kunnon mies aivan onneton: sillä joskus hän olisi tahtonut halailla heitä hyvinä musiikkimiehinä, mutta sitten hän murheekseen muisti, että he olivat ristiinnaulinneet Jumalan; eikä hän ymmärtänyt, miten hän olisi saanut moiset erilaiset tunteensa sopimaan yhteen. Lopulta hän kuitenkin syleili heitä. Hän oli näet taipuisa uskomaan, että Jumala antaisi heille anteeksi, koska he rakastivat niin suuresti musiikkia. — Christophen isä, Melchior, joka oli olevinaan vapaa-ajattelija, ei suinkaan häikäillyt ottaa rahaa juutalaisten käsistä; ja se oli hänestä aivan parhaiksi, perästä päin hän piti heitä pilkkanaan ja halveksi heitä. — Mitä taasen tulee Christophen äitiin, hän ei ollut varsin varma, etteikö hän tehnyt syntiä myöntyessään palvelemaan juutalaisia keittäjättärenä. Ne, joiden kanssa hän joutui tekemisiin, olivat muuten melkoisen ynseitä häntä kohtaan; mutta siitä hän ei kantanut heille kaunaa, enempää kuin yleensä muillekaan ihmisille; hän vain sääli noita poloisia, jotka Jumala oli kironnut; hän suorastaan heltyi, kun näki jonkun tuollaisen perheen nuoren tyttären ja kuuli juutalaisherrasväen lasten iloista naurua:

— Niin kaunis tyttö!… Niin suloisia pienokaisia!… Miten onnetonta!… ajatteli Louisa.

Hän ei uskaltanut virkkaa Christophelle mitään, kun Christophe ilmoitti mainittuna iltana menevänsä päivällisille Mannheimeille; mutta hieman hänen sydäntään kuitenkin kouristi. Louisa ajatteli, että tosin ei tarvinnut uskoa kaikkea pahaa, mitä juutalaisista puhuttiin — (panetellaanhan koko maailmaa) — ja että hyviä ihmisiä saattaa olla kaikkialla, mutta että olisi kuitenkin parempi, jos kukin pysyisi omalla paikallaan, juutalaiset tahollaan, kristityt omallaan.

Christophella ei ollut yhtään tällaisia ennakkoluuloja. Paremminkin häntä veti tuon toisen rodun puoleen, sillä hänellähän oli ainainen ja luontainen halu asettua omaa ympäristöään vastaan. Tuota rotua kokonaisuudessaan hän ei laisinkaan vielä tuntenut. Hän oli ollut tekemisissä pelkästään juutalaisväestön kaikkein alhaisimpien ainesten kanssa: pikku kauppiaiden ja roskarahvaan, jota kuhisi eräillä kapeilla kujilla Reinin ja tuomiokirkon välillä, muodostaen sinne kaikissa ihmisissä piilevästä yhteenlykkäytymisvaistosta eräänlaisen pikku ghetton. Hän maleksi sangen usein tuossa kaupunginkorttelissa, tähystellen ohimennen hyvin uteliain ja suopeinkin silmin juutalaisia naistyyppejä, joiden posket olivat painuneet, huulet ja poskipäät ulospistävät ja joiden kasvoilla oli sellainen hymy kuin Vincin madonnilla, vaikka hieman alhaisessa muodossa; noita naisia, joiden karkea puhetapa ja puuskapäinen nauru häiritsivät ikävä kyllä heidän muutoin lepäävien kasvojensa sopusointuista rauhaa. Yksinpä tässä juutalaisten pohjakerroksessakin, noissa isopäisissä olennoissa, joiden silmät olivat lasimaiset ja naama monesti eläimellinen ja jotka olivat alamittaisia ja lyhytjalkaisia, niin, yksinpä näissäkin maailman jaloimman rodun kaikkein rappeutuneimmissa jälkeläisissä näkyi joskus paksussa ja löyhkäävässä rämeessä syttyviä kummallisia fosfori-liekkejä, aivan kuin virvatulia, jotka soilla hyppelevät. Siellä näki ihmeellisiä silmiä, huomasi loistavaa älyllisyyttä, nopeasti välkähtävää sähköä, joka erosi omasta maaperästään ja joka Christophea lumosi ja teki hänet rauhattomaksi. Hän ajatteli, että siellä kitui kauniita, taistelevia sieluja, että siellä oli jaloja sydämiä, jotka koettivat päästä rapakosta ylös. Ja hän olisi halunnut tavata heitä, auttaa heitä; hän rakasti heitä tuntemattomina, pelkäsikin hiukan heitä. Mutta koskaan hän ei ollut joutunut heidän kanssaan tuttavallisiin väleihin. Eikä hän ollut ennen saanut tilaisuutta lähestyä varsinkaan juutalaisen yhteiskuntaluokan valioita.

Mannheimien kodissa nautituilla päivällisillä oli hänelle siis uutuuden viehätys ja samalla kertaa kielletyn hedelmän makeus. Se Eeva, joka nyt tarjosi hänelle hedelmää, teki sen vieläkin maukkaammaksi. Heti, kun Christophe tuli tuohon kotiin, ei hän huomannut enää ketään muita kuin Judith Mannheimin. Judith kuului siihen kaikista muista naisista eriävään naislajiin, jollaisia Christophe ei vielä ollut siihen saakka tavannut. Judith oli kookas ja hoikka, laihanlainen, mutta vahvarakenteinen. Kasvoja ympäröi musta tukka, joka ei ollut kovin pitkä, mutta sakea; hiusmarto oli alhaalla, joten tukka kätki ohimot ja luisevan, kullanhohtavan otsan. Hän oli hiukan likinäköinen, silmäluomet olivat raskaat, silmät hieman ulkonevat, nenä melkoisen iso ja sieraimet paisuneet, posket älykkäästi laihat, leuka raskastekoinen, hipiä värikäs; hänellä oli kaunis profiili, tarmokas ja selväpiirteinen; edestä päin oli sensijaan kasvojen ilme hämärämpi, epävarmempi, sekatyylinen; silmät ja posket eivät oikein sointuneet yhteen. Hänessä tunsi vahvan rodun olennon, mutta rodun alkuperäiseen muottiin oli hänessä nakkautunut sekaisin kaikenlaisia ja moninaisia epäilyttäviä ja eriarvoisia lisäaineksia, joista toiset olivat sangen jaloja ja toiset halpoja. Kaunista hänessä oli varsinkin vaitelias suu ja silmät, jotka näyttivät likinäköisyytensä tähden syvemmiltä koin ne olivatkaan, samoin kuin sinertävät läikät niiden alla tekivät ne luonnollistaankin tummemman näköisiksi.

Olisi tarvittu tottuneempaa katsetta kuin Christophien ymmärtääkseen, että sellaiset silmät ovat enemmän rodun omaisuutta kuin yksilön, ja nähdäkseen niiden kostean ja hehkuvan harson takaa oikealla tavalla tuon naisen sielua, joka seisoi hänen edessään. Israelin kansan sielu, se kohtasi Christophea noissa palavissa ja synkän-hohtavissa silmissä, jotka kantoivat sitä tiedottomasti mukanaan. Christophe harhautui niissä silmissä kokonaan. Vasta paljoa myöhemmin ja vähitellen oppi hän löytämään oikean väylänsä tuolla itämaisella merellä, ajettuaan monta kertaa sievästi eksyksiin.

Judith katseli Christophea; eikä mikään sekoittanut hänen katseensa kirkkautta; missään suhteessa hän ei näyttänyt jäävän epätietoiseksi tuosta kristitystä sielusta. Christophe tunsi sen. Hän tunsi tuon naisellisen katseen viettelevän voiman takana miehisen tahdon, kootun ja kylmän; ja se tahto tunkeutui hänen lävitseen melkein julkean väkivaltaisesti. Siinä väkivallassa ei ollut mitään pahansuopaa. Judith tempasi Christophen valtaansa. Ei suinkaan sillä tavoin kuin jokin pikku koketti, joka tahtoo vain vietellä, välittämättä, kenen hän viettelee. Hän oli kyllä koketti enemmän kuin kukaan muu; mutta hän tiesi mahtinsa ja jätti luonnollisen vaistonsa asiaksi vaikuttaa pelkästään vaiston voimalla, — varsinkin, kun edessä oli niin helposti pyydettävä saalis kuin Christophe. — Oikeastaan kiinnitti hänen mieltään enemmän tuntea tuo vastustajansa (kaikki miehet, kaikki tuntemattomat olivat hänelle vastustajia, — vihollisia, joiden kanssa saattoi myöhemmin, jos sopi, tehdä liiton). Judith tahtoi tietää, mitä Christophessa löytyi. Elämä oli peliä, jossa taitavin voitti, täytyi nähdä vastustajansa kortit eikä näyttää omiaan. Kun hän onnistui siinä, nautti hän voittonsa hekkumaa. Ei väliä, voiko hän käyttää sitä sitten hyödykseen vai ei. Se oli hänelle huvitusta. Hän ihaili intohimoisesti älyllisyyttä. Ei abstraktista älyä, vaikka hänen omat aivonsa olivat kyllin vahvat, joten hän olisi voinut onnistua millä tieteenalalla tahansa, jos olisi tahtonut, ja joten hän olisi paljoa paremmin kuin hänen veljensä Franz ollut luotu pankkiiri Lothar Mannheimin seuraajaksi. Ei, hän oli viehättynyt elävään älyyn, sellaiseen, joka kohdistaa tutkimuksensa ihmisiin. Hän nautti saadessaan tarkastella perinpohjin sieluja, punnita niiden arvoja — (hän toimitti sen yhtä tunnontarkasti kuin Matsyn Juutalaisnainen vaakaa kultarahojaan); — hänellä oli ihmeellinen taito keksiä heti paikalla heikko kohta panssarissa, viat ja puutteet, jotka ovat sielun avain, ja saada salaisuudet käsiinsä; sillä tavoin hän pääsi niiden omistajaksi. Mutta hän ei välittänyt sitten enää yhtään voitostaan; eikä hän käyttänyt saalistaan mihinkään tarpeeseen. Kun vain hänen uteliaisuutensa ja ylpeytensä olivat tyydytetyt, ei koko juttu enää kiinnittänyt hänen mieltänsä, ja hän alkoi tutkia toista olentoa. Koko hänen suuri voimansa jäi siten hedelmättömäksi. Tuossa niin elävässä sielussa oli jotakin kuollutta. Hänen älykäs henkensä oli uteliaisuuden ja ikävystymisen henkeä.

Judith siis katseli Christophea, joka taas puolestaan katseli häntä. Judith tuskin puhuikaan. Riitti melkein huomaamaton hymy, joka välähti Judithin suupielessä: se jo hypnotisoi Christophen. Se hymy hälveni, Judithin kasvot muuttuivat kylmiksi, silmät välinpitämättömiksi; hän puhui palvelijoille ja piti huolta tarjoilusta; hän ei näyttänyt enää kuuntelevankaan. Sitten kirkastuivat hänen silmänsä uudestaan: ja pari kolme selvää, sanaa osoittivat, että Judith oli kuullut kaikki ja ymmärtänyt kaikki.