Judith otti kylmästi tarkistaakseen veljensä Christophea koskevaa arvostelua: hän tunsi ennestään hyvin Franzin kerskailut; ja hänen taipuisuutensa ivaan sai hyvän syyn ilveilyyn heti, kun hän näki Christophen ilmestyvän sisään, tuon ihmeen, jonka kauneutta ja hienostunutta ulkomuotoa veli oli kehuskellut — (tuntuipa kuin Franzilla olisi ollut erikoinen kyky nähdä asiat aina ihan päinvastoin kuin ne todellisuudessa olivat; tai sitten tuotti uskottelu Franzille paradoksaalista huvia). Mutta kun Judith sitten tutki paremmin Christophea, tunnusti hän, ettei kaikki Franzin kuvailussa ollut väärää; ja sikäli kuin hän keksi uutta, huomasi hän Christophessa vielä lisäksi jonkinlaista epävarmaa ja tasapainoonsa ennättämätöntä voimaa, joka kuitenkin oli lujatekoista ja rohkeaa: se miellytti häntä, sillä hän tiesi erinomaisen hyvin, miten harvinaista voima on maailmassa. Judith osasi saada Christophen puhumaan kaikesta, mitä vain tahtoi, paljastamaan kaikki ajatuksensa, näyttämään hänelle sielullisten kykyjensä rajoitukset ja puutteet. Hän antoi Christophen soittaa pianoa: hän ei pitänyt musiikista, mutta hän ymmärsi sitä; ja hän huomasi selvästi Christophen säveltäjä-omintakeisuuden, joskaan nuo sävellykset eivät herättäneet hänessä minkäänlaisia tunnelmia. Judith teki Christophelle muutamia lyhyitä, sattuvia eikä suinkaan imartelevia huomautuksia, ollen käytöksessään häntä kohtaan yhäti aivan kohteliaan kylmä, kuten äskenkin; ne huomautukset osoittivat, minkälaista mielenkiintoa Christophe hänessä yhä enemmän herätti.
Christophe keksi tämän seikan; ja hän oli ylpeä siitä; sillä hän tunsi Judithin arvostelun päteväksi ja aavisti, kuinka harvoin tuo nainen tuhlasi hyväksymistään. Christophe ei salannut haluaan voittaa puolelleen Judithin hyväksymistä; ja sitä hän tavoitteli niin lapsellisen hartaasti, että se huvitti hänen kestitsijöitään: Christophe ei näet puhunut enää kenellekään muille kuin Judithille ja Judithia varten; hän ei välittänyt noista toisista kahdesta henkilöstä enää enempää kuin jos heitä ei olisi ollut olemassakaan.
Franz katseli, kun Christophe puhui; ja hän seurasi silmin Christophen suun liikkeitä hänen puhuessaan, ja supisi huulin hänen sanojaan, puoleksi ihaillen ja puoleksi pilkaten; hän oli purskahtaa silloin tällöin nauruun, ja vilkaisi kujeilevasti isäänsä ja sisareensa; viimeksimainittu ei ollut muka mitään huomaavinaan, vaan pysyi ankaran vakavana.
Lothar Mannheim oli kookas vanhus, vankkatekoinen, hiukan kumarainen; hänen kasvonsa olivat punertavat ja tukka harmaa, leikattu harjaksi, viikset ja kulmakarvat pikimustat, kasvojen sävy raskas, mutta tarmokas ja koirankurinen, ilmaisten henkilönsä valtavaa elintarmoa. Hänkin oli koko päivällisten alkupuolen tutkinut Christophea, pisteliään hyvänsävyisesti; ja hänkin oli kohta huomannut, että tuossa pojassa "oli jotakin". Mutta hän ei ollut millään tavoin kiintynyt musiikkiin eikä musiikkimiehiin: se ei ollut hänen alansa, hän ei tiennyt siitä mitään, eikä hän sitä salannutkaan; päinvastoin hän sillä kerskui: — (kun hänenlaisensa mies tunnustaa tietämättömyytensä, tekee hän sen paremminkin omaksi kunniakseen). — Kun Christophe sitten puolestaan ilmaisi selvästi ja epäkohteliaasti, tahtomatta tietysti suinkaan olla ilkeä, että hän tuli toimeen ilman herra pankkiirin seuraa ja että keskustelu neiti Judith Mannheimin kanssa riitti hänelle täydellisesti tänä iltana, niin vetäytyi vanha Lothar huvitettuna erilleen takan ääreen; ja siinä hän luki sanomalehteään ja kuunteli ainoastaan ohimennen ivallisella korvalla Christophen mielettömiä päähänpistoja ja hänen omituisia sävellyksiään, jotka saivat hänet joskus sisäisesti nauramaan, ajatellessa, että saattoi löytyä ihmisiä, jotka välittivät tuollaisesta ja joita se huvitti. Pian ei hän sitten huolinut enää seurata koko pakinaa; hän jätti tyttärensä työksi ilmoittaa hänelle myöhemmin, mikä arvo tällä uudella vieraalla tarkalleen oli. Judith täyttikin tunnollisesti tämän tehtävänsä.
Kun Christophe lähti pois, kysyi Lothar Judithilta:
— No, sinä panit hänet oikein ripille: mitä sinä tuosta taiteilijasta arvelet?
Judith naurahti, mietti hetken, laati loppupontensa ja vastasi:
— Hän on hiukan hupelo, mutta hän ei ole tuhma.
— Hyvä, virkkoi Lothar: siltä minustakin näytti. Hän siis saattaa onnistua?
— Kyllä, sen uskon. Hän on voimakas.