— No niin, — vastasi Lothar hänelle, noudattaen voimakkaiden oivaa logiikkaa, yksilöiden, joiden mielenkiintoa ainoastaan voimakkaat herättävät, — häntä täytyy siis auttaa.
Christophe puolestaan ihaili suuresti Judith Mannheimia. Mutta rakastunut hän ei häneen ollut, niinkuin Judith luuli. He molemmat erehtyivät yhtä paljon toisistaan — Judith tarkkanäköisyydestään ja Christophe luonnollisesta vaistostaan huolimatta, vaistosta, joka korvasi hänessä älyn. Christophea lumosi Judithin arvoituksellinen olemus ja hänen intensiivinen ajatuselämänsä; mutta hän ei rakastanut Judithia. Judith oli voittanut hänen silmänsä ja järkensä, mutta ei hänen sydäntään. — Miksikä niin? — Sitä olisi vaikea arvata. Ehkä aavisti Christophe hänessä jotakin epäilyttävää ja rauhattomaksi tekevää? Toisissa olosuhteissa olisi tämä ollut Christophelle vain lisäsyy rakastua Judithiin: rakkaus ei ole koskaan väkevämpi kuin silloin, kun se pyrkii sellaista kohti, joka lupaa sille kärsimyksiä. Ettei Christophe rakastanut Judithia, ei ollut heidän kummankaan vika. Luultavastikin oli siihen syynä se heille molemmille melkoisen nolo seikka, että Christophen viimeinen rakkaus oli vielä hänelle liian läheinen. Kokemus ei suinkaan ollut tehnyt häntä viisaammaksi. Mutta hän oli rakastanut Aadaa niin suuresti, hän oli tuhlannut siinä intohimossaan niin paljon uskoa, voimaa ja kuvitelmia, ettei niitä jäänyt enää häneen jäljelle tätä uutta intohimoa varten. Ennenkuin uusi liekki voi leimahtaa, täytyi hänen koota sydämeensä myöskin uutta polttoainetta; siihen saakka saattoi tulla kysymykseen pelkästään pieniä, ohimeneviä tuikahduksia, suuren tulipalon jätteitä, jotka pyrkivät palamaan, loivat lyhyttä ja loistavaa hohdetta ja sammuivat sitten, kun niillä ei ollut, mitä polttaa. Ehkä hän olisi jo kuusi kuukautta myöhemmin voinut rakastaa Judithia sokeasti. Nyt ei hän nähnyt Judithissa muuta kuin ystävän, — tosin sellaisen, joka teki hänet hiukan levottomaksi; — mutta hän koetti karkoittaa mielestäen tuon levottomuuden: se pani muistelemaan Aadan aikoja, eikä se muisto viehättänyt häntä laisinkaan: hänestä oli parempi olla sitä ajattelematta. Christophea viehättivät Judithissa sellaiset ominaisuudet, jotka tekivät hänet muita naisia erilaisemmaksi, eivät suinkaan ne, jotka olivat kaikille naisille yhteisiä. Judith oli ensimäinen älynainen, jonka hän vielä oli tavannut. Hän oli kiireestä kantapäähän älyllinen. Yksinpä hänen kauneutensakin, — hänen liikkeensä ja liikkumisensa, hänen kasvojensa piirteet, rypyt suupielissä, hänen silmänsä, kätensä ja aistikas laihuutensa, — kaikki kuvastelivat vain hänen älyään; äly oli muodostanut hänen ruumiinsa viivat; jos hän ei olisi ollut älykäs, ei häntä olisi huomattu; olisivatpa enimmät varmaan pitäneet häntä melkeinpä rumanakin. Sellainen äly hurmasi Christophea. Hän luuli sitä laajemmaksi ja vapaammaksi kuin se olikaan; hän ei ollut vielä kokenut, mitä pettymyksiä sellainen saattoi kätkeä. Hän paloi halusta uskoa ajatuksiaan Judithille, jakaa niitä hänen kanssaan. Hän ei ollut vielä tähän asti kohdannut ihmistä, joka välitti hänen unelmistaan, hän oli elänyt omaan kuoreensa sulkeutuneena: miten iloista olisi ollut tavata ystävätär! Lapsena hän oli aina surrut sitä, ettei hänellä ollut sisarta: hänestä oli tuntunut, että sisar olisi voinut ymmärtää hänet paremmin kuin mikään veli. Kun hän nyt näki Judithin, tunsi hän tuon lapsellisen ja kuvitellun sisarus-ystävyyden toivon heräävän jälleen sydämessään. Christophe ei ajatellutkaan rakkautta. Koska hän ei ollut rakastunut, näytti hänestä rakkaus ystävyyden rinnalla keskinkertaiselta.
Judith huomasi pian tuon vivahduksen, ja se loukkasi häntä. Hän ei rakastanut Christophea, ja useissa kaupungin rikkaissa ja paremmassa yhteiskunta-asemassa olevissa nuorukaisissa herätti hän sitäpaitsi niin voimakkaita intohimoja, ettei hän olisi saattanut tuntea kovinkaan suurta iloa, jos olisi tiennyt Christophien rakastuneen häneen. Mutta kun hän nyt tiesi, ettei Christophe ollut rakastunut, niin ärsytti se häntä. Tosin oli hänestä mieluista, että Christophe uskoi hänelle suunnitelmiaan, vaikkei se häntä kummastuttanutkaan; mutta hieman loukkaavaa oli nähdä, ettei hän voinut vaikuttaa Christopheen muuten kuin järkensä voimalla: (järjetön vaikutus on naisesta paljon rakkaampaa). Eikä hänen valtansa ulottunut edes niinkään pitkälle: järjessäkin piti Christophe oman päänsä. Judith oli vallanhaluinen. Hän oli tottunut vääntämään tuntemiensa nuorten miesten pehmeitä ajatuksia mielensä mukaan. Ja koska hän piti niitä ajatuksia yleensä keskinkertaisina, ei häntä liioin huvittanut heitä hallitakaan. Christopheen nähden taas lisääntyi tuo halu, sillä vaikeudet häntä hallita olivat suuret. Christophen suunnitelmia kohtaan Judith oli välinpitämätön; mutta hänestä oli hauskaa ohjata Christophen ajatuksia, jotka olivat niin uusia, yleensä tuota huonosti hiottua voimaa ja muovata sitä, — tietysti omalla tavallaan, ei suinkaan Christophen, sillä siitä hän ei välittänyt senkään vertaa, että olisi tullut sitä edes ajatelleeksi. Judith näki heti, ettei sellainen onnistuisi taistelutta; hän oli huomannut Christophessa kaikenlaisia jo etukäteen tehtyjä varmoja mielipiteitä, aatteita, jotka tuntuivat hänestä eriskummaisilta ja lapsellisilta: ne olivat Judithin järjen mitalla punnittuina jonkinlaista rikkaruohoa; ja hän koetti nyt lujasti kitkeä niitä pois. Hän ei kyennyt repimään irti yhtään ainoaa niistä. Siinä suhteessa ei hänen itserakkautensa saanut pienintäkään tyydytystä. Christophe oli mahdoton käsitellä. Kun hän ei ollut rakastunut, ei hänellä ollut mitään syytä tinkiä aatteitaan.
Leikki kiihoitti Judithia, ja jonkun aikaa koetti hän vaistomaisesti voittaa Christophea. Ei olisi tarvittu paljoa, niin Christophe olisi silloisesta selväjärkisyydestään huolimatta mennyt uudestaan satimeen. Miehet antavat pettää itseään helposti kaikella, mikä imartelee heidän ylpeyttään ja kiihkojaan; ja taiteilijaa on kahta vertaa helpompi pettää kuin muita miehiä, siksi, että hänellä on vilkkaampi mielikuvitus. Ainoastaan Judithista itsestään riippui, oliko Christophe joutuva jälleen uuteen vaaralliseen lemmenleikkiin, joka olisi saattanut uudestaan repiä alas hänessä kaiken jo rakennetun, ehkäpä vielä perinpohjaisemmin kuin ennen. Mutta tapansa mukaan väsyi Judith nytkin nopeasti; hänen mielestään ei tämä valloitus maksanut vaivaa: Christophe oli hänestä ikävä, Judith ei häntä enää ymmärtänyt.
Eräiden rajain ulkopuolelle jouduttuaan ei Judith ollenkaan käsittänyt Christophea. Siihen saakka hän ymmärsi kaikki. Mutta pitemmälle ei hänen ihailtava älynsä riittänyt: silloin olisi tarvittu sydäntä, tai ainakin sitä, joka hetkellisesti näyttää olevan sydämen vastine: rakkautta. Hän ymmärsi kyllä Christophen arvostelut kohdistettuina ihmisiä ja kaikkea muuta vastaan: ne huvittivat häntä. Ja hän piti niitä sangen sattuvina; niin, hän oli itsekin ollut monessa suhteessa samaa mieltä. Mutta sitä kummaa hän ei saattanut ymmärtää, että Christophen ajatukset voivat vaikuttaa hänen käytännölliseenkin elämäänsä, vaikka niiden sovittaminen siihen oli vaarallista ja epämukavaa. Christophen kapinallinen suhtauminen kaikkiin ja kaikkeen ei näyttänyt toimittavan mitään: ei suinkaan Christophe kuvitellut voivansa parantaa maailmaa… Mitä sellainen siis hyödytti?… Hukkasi vain aikaansa ja iski päänsä seinään. Älykäs mies arvostelee kyllä ihmisiä, pitää heitä salaa pilkkanaan, halveksiikin hieman heitä; mutta hän menettelee aivan kuin hekin, ainoastaan jonkun verran viisaammin; se on ainoa keino päästä valtiaaksi. Ajatuksen maailma on toinen ja toiminnan toinen. Mikä pakko on ruveta aatteensa martyyriksi? Ajatella oikein, se kyllä sopii. Mutta miksi sanoa totuutta? Koska ihmiset ovat niin typeriä, etteivät voi kestää totuutta, niin täytyykö heitä siihen pakottaa? Mutta jos sensijaan hyväksyy heidän heikkoutensa ja on muka niihin taipuvinaan, mutta onkin vapaa niistä, halveksivassa sydämessään, eikö juuri sellaisessa piile salainen nautintonsa? Viisaan orjan nautintoa ehkä? Olkoonpa niinkin. Mutta orja kuin orja, koska kerran lopputulos on joka tapauksessa se; ja kun vastalauseet eivät mitään auta, on parempi, olla orja omasta tahdostaan ja karttaa joutavia ja naurettavia taisteluita. Muuten: pahinta orjuutta on olla oman aatteensa orja ja uhrata sille kaikki. Ei saa antaa itsensä puijata itseään. — Judith näki selvästi, että jos Christophe jatkaisi yhä itsepäisesti tuota jyrkkää hyökkäystään saksalaisen taiteen ja hengen ennakkoluuloja vastaan, ärsyttäisi hän kimppuunsa koko maailman, yksinpä suojelijansakin: hän joutuisi auttamattomasti tappiolle. Judith ei ymmärtänyt, minkä vuoksi Christophe kaikin mokomin tahtoi turmella oman tulevaisuutensa.
Käsittääkseen tätä olisi Judithin täytynyt tajuta sekin, ettei Christophen päämääränä ollut menestys, vaan hänen oma uskonsa. Christophe uskoi taiteeseensa, juuri omaan taiteeseensa, uskoi itseensä; ne olivat sellaisia tosiasioita, jotka olivat yläpuolella paitsi hyötyseikkoja myöskin koko hänen elämäänsä. Christophe tuli Judithin tätä kysymystä koskevista huomautuksista hiukan kärsimättömäksi ja selitti hänelle asiansa naiivin vakuutettuna; mutta Judith kohautti silloin olkapäitään, hän ei uskonut, että Christophe todellakin tarkoitti totta. Hän luuli, että se kaikki oli vain suuria sanoja, sellaisia kuin hän oli kuullut veljensäkin puhuvan, Franzin, joka julisti vähän väliä tavattoman yleviä päätöksiä, mutta varoi panemasta niitä koskaan täytäntöön. Ja kun hän viimein huomasi, että Christophe oli tosiaankin omain sanainsa narri, arvosteli hän, että Christophe oli hullu, eikä hän enää herättänyt Judithin mielenkiintoa.
Siitä alkaen ei Judith enää välittänyt näyttäytyä edukseen, vaan hän ilmaisi, mitä hän oikeastaan oli: paljoa enemmän saksalainen, ja aivan keskinkertainen saksalainen, kuin miltä hän ensin oli tuntunut ja kuin hän ehkä itsekään luuli. — Juutalaisia moititaan syyttä usein, etteivät he kuulu mihinkään kansakuntaan, vaan muodostavat joka Europan kulmassa erikoisen ja oman kansansa, johon ei ollenkaan pysty niiden kansallisuuksien vaikutus, joiden keskuuteen he ovat loisiksi asettuneet. Itse asiassa ei löydy ainoatakaan rotua, joka lamaisi helpommin kuin juutalaiset sen maan leiman, missä se oleskelee; ja jos Ranskan ja Saksan juutalainen ovatkin eräissä seikoissa luonteiltaan samankaltaisia, niin sitä enemmän on heissä eroavia piirteitä, jotka ovat kotoisin heidän kummankin uudesta isänmaasta, sillä sen henkiset tavat he omistavat uskomattoman nopeasti: vieläpä, totta puhuen, enemmän sen tavat kuin hengen. Mutta koska tottumus on kaikissa ihmisissä toinen luonto, ja enimmissä heidän ainoa luontonsa, niin on jonkin maan oikeain asukkaiden hullua syyttää juutalaisia siitä, ettei heillä ole syvää ja perusteltua kansallishenkeä, jota heillä ei ole missään määrin itselläänkään.
Naiset ovat aina arempia kuin miehet ulkonaisille vaikutuksille, valmiimpia soveltumaan uusiin elämänehtoihin ja muuttumaan niiden mukana, — ja Israelin naiset omaksuvat kaikkialla Europassa, usein liiallisuuksiinkin mennen, sen maan fyysilliset ja moraaliset muodit, jossa he elävät, — menettämättä kuitenkaan rotunsa hämyisää, raskasta, lähelle työntäytyvää makua ja tuntua. Tämän seikan Christophe kummakseen huomasi. Hän tapasi Mannheimeilla Judithin tätejä, naisserkkuja ja ystävättäriä. Niin vähän saksalaisia kuin eräiden heidän kasvonsa, nuo palavat ja lähekkäin sijoittuneet silmät, suuta likelle painuneet nenät, voimakkaat kasvonpiirteet ja tumma veri paksun ja ruskean hipiän alla olivatkin, — niin vähän kuin he melkein kaikki muistuttivat saksalaisia, kuitenkin olivat he aivan tarpeettomassa määrin saksalaisia: sama tapa puhua, pukeutua, jopa loukkaavaan matkimiseen saakka. Judith oli siinä suhteessa heitä kaikkia muita ylempi; ja se vertaus toi näkyviin, mikä poikkeustapaus hänen älynsä oikeastaan oli, miten suuresti hän oli oman kasvatuksensa tuote. Siitä huolimatta oli hänellä melkein kaikki noiden muiden viat. Hän oli moraaliseikoissa vapaampi kuin he — lähes rajattomankin vapaa, — mutta kuitenkaan hän ei ollut sellainen enää yhteiskunnallisissa asioissa; tai ainakin saattoi sanoa, että hänen käytännöllinen vaistonsa alistui niissä hänen vapaan järkensä ohjattavaksi. Judith uskoi yhteiskuntaan, luokkarajoituksiin ja ennakkoluuloihin siitä syystä, että he lopultakin lupasivat hänelle etua. Hänen sopi kyllä pilkata saksalaista kansallishenkeä; hän oli kuitenkin saksalaisten tottumusten kahleissa. Hän saattoi älyllään tuntea sen tai sen kuulun taiteilijan keskinkertaiseksi; mutta hän ei suinkaan ollut häntä kunnioittamatta, koska hän oli kerran tunnustettu; ja jos hän joutui henkilökohtaisiin tekemisiin sellaisen taiteilijan kanssa, ihaili hän häntä: sillä moinen seurustelu mairi hänen itserakkauttaan. Judith ei liioin välittänyt Brahmsin sävellyksistä, pohjaltaan hän epäili häntä pelkäksi toisen luokan taiteilijaksi; mutta hänen maineensa huumasi Judithia; ja kun hän sattui saamaan Brahmsilta viisi, kuusi kirjettä, oli hänestä selvää, että hän oli aikansa suurin säveltäjä. Judith ei suinkaan ollut epätietoinen siitä, mikä olento Christophe oikeastaan arvoltaan oli, ja miten auttamattoman tuhma joku luutnantti Detlev von Fleischer; mutta hän oli imarreltu siitä, että viimeksimainittu hakkaili hänen miljoonainsa tähden häntä, paljoa enemmän imarreltu kuin Christophen ystävyydestä: sillä tuhmakin upseeri oli toki toista yhteiskunta-luokkaa; ja Saksan juutalaisen on vaikeampaa kuin kaikkien muiden naisten päästä tuohon luokkaan. Joskaan Judith ei ollut mikään narri uskoakseen sellaisia keskiajan säätytyperyyksiä ja vaikka hän tiesi sangen hyvin, että jos hän menisi naimisiin luutnantti Detlev von Fleischerin kanssa, soisi hän luutnantille suuren kunnian, eikä suinkaan luutnantti hänelle, niin kuitenkin hän koetti kaikin mokomin voittaa tuon luutnantin itselleen; hän alentui kiemailemaan hölmölle ja imartelemaan hänen itserakkauttaan. Tämä ylpeä israelitar, jolla oli runsaasti oikeita syitä ollakin ylpeä, pankkiiri Mannheimin älykäs ja ihmisiä halveksiva tytär halusi luisua alas, — tehdä samoin kuin kuka muu hänen halveksimansa saksalainen pikkuporvarin tytär tahansa.
Nämä huomiot tehtiin nopeasti; Christophe kadotti kuvitelmansa Judithista melkein yhtä pian kuin hän oli ne saanutkin. Judithin ansaituksi puolustukseksi on kuitenkin myönnettävä, ettei hän koettanutkaan säilyttää Christophessa noita kuvitelmia. Siitä hetkestä alkaen, jolloin hänen tapaisensa nainen on arvioinut miehen ja vetäytynyt erilleen hänestä, ei sitä miestä hänelle enää ole olemassa: hän ei näe häntä enää, hän ei häikäile riisua miehen edessä sielultaan sen viimeistäkin verhoa, yhtä välinpitämättömän tyynesti kuin hän riisuutuu koiransa, kissansa tai jonkun muun kotieläimensä nähden alasti. Christophe huomasi siis Judithin itsekkyyden, kylmyyden, hänen koko keskolaisen luonteensa. Hän ei ollut vielä ehtinyt joutua ansaan; mutta kuitenkin oli tämä hänelle kärsimys, se toi ikäänkuin jonkinlaisen kalvavan kuumeen. Hän ei rakastanut Judithia, hän rakasti sitä, mitä Judith olisi voinut olla — mitä hänen olisi pitänyt olla. Judithin kauniilla silmillä oli häneen tuskallinen lumousvoima: hän ei saattanut niitä unhottaa; ja joskin hän nyt tiesi, miten untelo sielu niiden pohjassa piili, näki hän ne kuitenkin yhä sellaisina kuin hän tahtoi ne nähdä, sellaisina kuin hän oli ne nähnyt ensin. Christophen tila oli tuollaista rakkaudettoman rakkauden harha-aistimusta, jollaisilla taiteilijain sielussa on niin suuri osansa, milloin työ ei kokonaan anasta heidän olemustaan. Ohitseväikkyvä hahmo riittää antamaan taiteilijoille sellaisen harha-aistimuksen; he näkevät siinä kaiken sen kauneuden, joka nähdyssä on hänen itsensä siitä tietämättä, siitä välittämättä. Ja taiteilija rakastaa kiihkeästi sitä kauneutta juuri sen vuoksi, ettei se itsestään välitä. Hän rakastaa sitä niinkuin jotain sellaista kaunista, joka on tuomittu kuolemaan kenenkään saamatta tietää sen arvoa, eikä edes sitä, että se kerran oli olemassa.
Kenties Christophe erehtyi uskossaan, kenties Judith Mannheim ei voinutkaan olla enempää kuin mitä hän oli. Mutta Christophe oli kerran häneen uskonut; lumouksen voima ei ollut vielä loppunut: hän ei siis voinut arvostella Judithia puolueettomasti. Kaikki kaunis, mitä Judithissa oli, näytti hänestä olevan juuri Judithin oikeaa olemusta, juuri hän itse. Kaikki, mitä hänessä oli matalaa ja keskinkertaista, oli Christophen mielestä hänen kaksinaisen rotukantansa syytä: juutalaisuuden ja saksalaisuuden; ja ehkäpä tuntui viimeksimainittu rotu hänestä siinä suhteessa syyllisemmältäkin, sillä hän oli itse saanut sen puolelta kärsiä enemmän. Kun hän ei vielä tuntenut muita kansakuntia, oli saksalainen kansallishenki tullut hänelle ikäänkuin syntipukiksi: sen selkään kuormitti hän kaiken maailman synnit. Judithin tuottama pettymys hankki Christophelle nyt uuden syyn taistella saksalaisuutta vastaan: hän ei antanut sille anteeksi, että se oli muka leikannut siivet sellaiselta sielulta kuin Judith.