Tällainen oli hänen ensimäinen kosketuksensa Israeliin. Hän oli toivonut siitä paljon. Oli toivonut löytävänsä tuosta voimakkaasta ja syrjäytetystä rodusta itselleen liittolaisen taisteluunsa. Nyt hän näki turhaksi sen toivon, ja luonteenomaisella kiihkeällä nopeudellaan, joka syöksi aina hänet yhdestä äärimmäisyydestä toiseen, uskotteli hän nyt kohta itselleen, että se rotu olikin paljon heikompaa kuin yleensä luultiin, ja paljon avonaisempaa, — aivan liian avonaista — ulkoapäin tuleville vaikutuksille. Sillä oli omien heikkouksiensa lisäksi kaiken maailman heikkoudet, jotka se oli matkan varrella kerännyt itselleen. Siitä ei hän suinkaan arvellut löytävänsä sitä tukikohtaa, johon hän voisi pystyttää taiteensa lipun. Paremminkin uhkasi häntä vaara vaipua sen rodun joukossa erämaan hietaan.
Kun hän nyt huomasi vaaran, mutta ei tuntenut itseään kyllin vahvaksi sitä välttämään, niin lopetti hän yhtäkkiä käyntinsä Mannheimien perheessä. Häntä kutsuttiin sinne monta kertaa, mutta hän pyysi anteeksi ja kieltäytyi, sanomatta mitään syytä. Sitä ennen oli hän ollut tavattoman halukas sinne menemään, joten hänessä huomattiin nyt kohta tämä muutos: se pantiin hänen "merkillisyytensä" laskuun; mutta ainoakaan Mannheimien perheen kolmesta jäsenestä ei ollut uskomatta, etteikö Judithin kauniilla silmillä ollut jotain osaa tuossa muutoksessa; ja niinpä saivat Lothar ja Franz siitä aiheen laskea alinomaa pöydässä leikkiä Judithille. Judith kohautti olkapäitään ja sanoi, että kannattipa hänen nyt muka tuostakin voitosta ylpeillä; ja hän kehoitti kuivasti veljeään "olemaan tekemättä hänelle nyt mitään koiruutta". Kuitenkin koetti hän kaikin tavoin saada Christophen tulemaan takaisin. Hän kirjoitti Christophelle, tekosyynä jokin musiikkiasia, josta ainoastaan Christophe voi antaa hänelle tietoja; ja kirjeen lopussa vihjasi hän varsin ystävällisesti, että Christophe kävi nykyään heillä harvoin ja että iloittaisiin, jos saataisiin hänet nähdä. Christophe vastasi kirjeellä, antoi pyydetyt tiedot, sanoi, että hänellä oli nykyään paljon työtä; eikä noudattanut kutsua. Hän ja Mannheimin perhe tapasivat toisiaan joskus teatterissa. Christophe käänsi itsepintaisesti silmänsä pois Mannheimien aitiosta päin; hän ei ollut muka näkevinään Judithia, jolla hänelle kuitenkin oli jo valmiina kaikkein suloisin hymynsä. Judith ei huolinutkaan yrittää kauan. Kun hän ei Christophesta välittänyt, oli hänestä sopimatonta, että moinen pikku taiteilija antoi hänen tuhlata vaivojaan, jopa aivan hukkaan. Jos Christophe tahtoi tulla takaisin, niin hän kai tulisikin. Ellei, — no niin, hänestä ei väliä…
Eikä hänestä väliä ollutkaan; hänen poistumisensa ei jättänyt tosiaan minkäänlaista tyhjyyttä Mannheimien iltapiireihin. Mutta kaikesta huolimatta Judith kantoi sittenkin Christophelle kaunaa. Hänestä oli varsin luonnollista, ettei hän ollut välittänyt Christophesta, kun Christophe oli läsnä; ja hän salli myöskin Christophen näyttää omaa haluttomuuttaan; mutta että se tyytymättömyys saattaisi Christophen katkaisemaan kaikki välit, se tuntui Judithista typerältä ylpeydeltä ja todisti hänen mielestään paremminkin itserakkautta kuin rakkautta. — Judith ei suvainnut toisissa ihmisissä omia vikojaan.
Kuitenkin hän seurasi tarkkaavasti kaikkea, mitä Christophe puuhaili ja kirjoitteli. Hän käänsi usein veljensä puheen siihen suuntaan, olematta muka valittavinaan niistä asioista, ja kerrotti Franzilla itselleen, mitä hän silloin tai silloin oli Christophen kanssa puhunut; ja siinä tilaisuudessa hän korosti eräitä Franzin kertomuksen kohtia niin ivallisilla ja älykkäillä huomautuksilla, etteivät ne säästäneet ainoaakaan Christophen naurettavaa piirrettä, vaan hävittivät vähitellen Franzin innokkaan ihailun Christophea kohtaan, veljen itsensä sitä edes huomaamatta.
Aikakauslehdessä sujui kaikki ensin aivan hyvin. Christophe ei ollut vielä nähnyt virkatoveriensa täydellistä keskolaisuutta; ja koska hän nyt oli heidän miehiään, tunnustivat he hänet puolestaan neroksi. Mannheim, joka oli hänet löytänyt, toitotti joka taholle, että Christophe oli suurenmoinen arvostelija, vaikkei hän lukenutkaan koskaan, mitä Christophe kirjoitti; hän julisti, että Christophe oli tähän saakka ollut eksyksissä oikealta uraltaan, mutta että hän, Mannheim, oli sen nyt hänelle näyttänyt. He kaikki levittivät uutista hänen artikkeleistaan jo etukäteen, niin salaperäisessä muodossa, että se ärsytti yleisön uteliaisuutta; ja hänen ensimäinen pakinansa olikin pikkukaupungin unteluudessa tosiaan kuin kivi, joka paiskataan ankkalammikkoon. Sen nimenä oli: Liiaksi musiikkia!
— "Liiaksi musiikkia, liiaksi juomaa, liiaksi ruokaa, — kirjoitti Christophe. — Täällä syödään, juodaan ja kuunnellaan ilman korvaa, janoa ja nälkää, ilman tarvetta, pelkästä hotkimisen halusta. Strassburgin hanhien ruokajärjestystä. Tämä kansa sairastaa kohtuuttomuutta. Siitä on yhdentekevää, mitä sille tarjotaan: Tristania tai Trompeter von Säckingeniä, Beethovenia tai Mascagnia, jokin fuuga tai oktaavikulku, Adamia, Bachia, Puccinia, Mozartia tai Marschneria: se ei tiedä, mitä se syö, pääasia on, että se vain syö. Sitä ei syöminen edes huvitakaan. Ajatelkaamme vain jotakin konserttia. Puhutaan saksalaisten iloisuudesta! Nuo olennot eivät tiedä, mitä ilo onkaan: he ovat iloisia aina! Heidän ilonsa samoin kuin surunsakin virtaa rankkasateena: se on tomuksi jauhettua iloa; se on voimatonta ja velttoa. He saattaisivat tuntikausia imeä hämärästi hymyillen säveleitä, säveleitä, säveleitä. He eivät ajattele mitään, he eivät tunne mitään: he vain imevät kuin pesusienet. Todellista iloa tai todellista tuskaa — voimaa — ei anniskella itselleen tunnittain, niinkuin valutetaan tynnyristä olutta. Todellinen voima käy kurkkuumme ja painaa maahan; sen perästä ei halua enää kulautella hieman lisää: sitä ei jaksa tehdä!…
"Liiaksi musiikkia! Te tapatte itsenne ja tapatte musiikin. Että te tapatte itsenne, se on oma asianne, siitä en sano mitään. Mutta musiikkiin nähden taas, — seis! En salli teidän vetää halvasti alas kaikkea, mitä maailmassa on kaunista, pistämällä samaan pussiin pyhät asiat ja joutavan roskan, sijoittaen, kuten te aina teette, Parsifalin preludion keskelle jonkin Rykmentin tyttären fantasian tai jonkin kansanomaisen kvartetin, taikka Beethovenin adagion rinnalle jonkin cake-walk-säveleen tai minkä tahansa Leoncavallon renkutuksen. Te kerskutte olevanne suuri musikaalinen kansa. Te väitätte rakastavanne musiikkia. Mutta mitä musiikkia te rakastatte? Hyvääkö vai huonoa? Te otatte molemmat yhtä suurella riemulla vastaan. Valitkaa nyt jo niistä toinen! Kumpaista te oikeastaan tahdotte? Sitä te ette halua tietää: te pelkäätte liiaksi kummallekaan puolelle asettua, nolaavanne itsenne;… Piru vieköön teidän varovaisuutenne! — Te olette muka puolueiden yläpuolella, niinkö sanotte? — Yläpuolella: nimittäin alapuolella…" Ja Christophe lainasi pari riviä vanhalta Gottfried Kelleriltä, tuolta Zürichin jäykältä porvarilta, — hän oli niitä kirjailijoita, joista hän enimmän piti, hänen voimakkaan rehellisyytensä ja tuiman maaperän-tuntunsa vuoksi:
"Wer über den Parteien sich wahnt mit stolzen Mieuen,
Der steht zumeist vielmehr beträchtlich unter ihnen."
("Se joka ylpeillen kerskuu olevansa puolueitten yläpuolella, on paremminkin äärettömästi niiden alapuolella.")
— "Tohtikaa olla rehellisiä, jatkoi Christophe. Tohtikaa olla rumia. Jos rakastatte huonoa musiikkia, tunnustakaa se suoraan. Näyttäytykää, nähkää itsenne sellaisina kuin olette. Peskää sielustanne pois kaikki sovitteluiden ja kaksimielisyyden iljettävä ihomaali. Peskää se oikein suovalla! Milloin näitte viimeksi kasvonne kuvastimesta? Minä näytän ne nyt teille. Säveltäjä, kapellimestari, virtuoosi, laulaja, ja sinä, rakas yleisö, te saatte kerta kaikkiaan tietää, mitä te olette… Olkaa, mitä tahdotte; mutta olkaa, peijakas vie, sitä rehellisesti! Olkaa rehellisiä, vaikka taiteilijat ja taide, — vaikka minä kaikkein ensimäisenä joutuisin siitä kärsimään! Elleivät taide ja totuus voi elää yhdessä, kadotkoon taide! Totuus, se on elämä. Kuolema, se on valhe."