Tämä nuorekas vuodatus, joka oli loukkaava alusta loppuun ja melkoisen mauton, nosti tietysti aika hälyn. Mutta koska siinä oli ammuttu ainoastaan maailmaa kokonaisuudessaan eikä ketään erikoisesti, ei kukaan ollut siinä huomaavinaan itseään. Jokainen meistä on mielestään paras totuuden ystävä tai sanoo sellainen olevansa: ei siis tarvinnut peljätä, että karattaisiin artikkelin päätelmien kimppuun. Närkästyttiin ainoastaan sen yleisestä sävystä; ja sovittiin, ettei se ollut yhtään sovelias, varsinkaan puoli-julkisen taiteilijan kynästä lähteneeksi. Eräät musiikkimiehet jo liikahtivat ja panivat tuiman vastalauseensa: he aavistivat, ettei Christophe pysähtyisi vielä tähän. Toiset olivat mielestään ovelampia, he onnittelivat Christophea siitä, että hän oli ollut niin rohkea; mutta kuitenkin he olivat huolissaan, mitä hän vasta kirjoittaisi.
Molemmat menettelytavat auttoivat yhtä vähän. Christophe oli päässyt vauhtiin: mikään ei enää saattanut häntä pysäyttää; ja kuten hän oli luvannut, saivat sekä säveltäjät että heidän tulkitsijansa pian osansa.
Ensimäinen isku kohtasi Kapellmeistereitä. Christophe ei tyytynyt enää lausumaan vain yleisiä huomioita orkesterin johtamistaidosta. Hän mainitsi nimeltä koti- tai naapurikaupungeissa asuvat virkaveljensä tällä alalla; tai jos ei aivan nimeltä, niin vihjaili heihin niin selvästi, ettei kukaan heistä voinut erehtyä. Kaikki tunsivat esimerkiksi hovin orkesterinjohtajan, Alois von Wernerin tylsyyden, tuon vakavan vanhuksen, joka oli koristettu kunniamerkeillä ja pelkäsi kaikkea, oli sääliväinen kaikelle, arasteli tehdä ainoatakaan huomautusta soittajilleen ja seurasi lauhkeasti heidän määräämiään liikkeitä, eikä koskaan uskaltanut ottaa ohjelmaansa mitään, jota ei kaksikymmen-vuotinen menestys ollut pyhittänyt tai joka ei ainakin ollut saanut jotain akadeemista kunnialeimaa. Christophe kiitteli sala-ivalla hänen rohkeuttaan; hän onnitteli häntä siitä, että hän oli keksinyt Gaden, Dvorakin tahi Tshaikowskyn; hän puhui haltioissaan hänen orkesterinsa metronoomisen täsmällisestä tahdista, tuosta soitosta, joka oli aina niin fein-nuanciert (hienosti nyanseerattu). Hän suositteli hänelle ensi konserttiin Czernyn Schule der Geläufigheitiä, nopeuden koulua; ja hän rukoili, ettei hänen pitäisi itseään kovin väsyttää, ei kiihtyä liikaa, vaan että hänen tulisi varjella kallista terveyttään. — Toisen kerran puhkesi hän vihastuneena puhumaan siitä tavasta, miten tuo sama mies oli johtanut Beethovenin Eroican:
— "Kanuuna, tuokaa kanuuna! Ampukaa maahan tuollaiset!… Mutta teillähän ei ole käsitystä, mikä taistelu on, taistelu typeryyttä ja ihmisten julkeutta vastaan, — ei käsitystä voimasta, joka tallaa ne jalkoihinsa, ilkkuen ilosta… Kuinkapa se teillä olisi? Teitä vastaanhan se voima taisteleekin! Koko teidän sankaruutenne supistuu siihen, että kuuntelette tai soitatte haukottelematta Beethovenin Eroicaa, — (sillä se on teistä ikävä… Tunnustakaa pois, se on teistä niin ikävä, että olette kuolla ikävään sitä kuullessanne!) tai että uhmaatte paljaspäin ja niska kuurussa vetoa, kun joku hänen Korkeutensa kulkee teidän ohitsenne."
Christophen iva ei löytänyt rajojaan musiikkiakademian erehtymättömiä paaveja kohtaan, noita, jotka olivat ottaneet tulkitakseen entisiä suurmiehiä ja kutsuivat heitä "klassillisiksi".
— "Klassillinen! siihen sanaan mahtuu kaikki. Vapaa intohimokin, järjestettynä ja puhdistettuna koululaisia varten! Siihen mahtuu elämä, tuo suunnaton, kaikkien tuulten viuhtoma tasanko, — suljettuna nyt jonkin lukion neljän seinän sisään! Värisevän sydämen villi ja ylpeä rytmi pannaan nakuttamaan seinäkellon tikutuksen neljännesosan tahtiin, joka kulkee rauhassa kääpiöaskeleitaan, ontuu ja nojautuu tyynesti väkevämmältä ajalta lainattuun kainalosauvaan!… Voidaksemme nauttia valtamerestä täytyy meidän sulkea se lasimaljakkoon, jossa ui lisänä kultakaloja. Te ymmärrätte elämää vasta sitten, kun olette sen tappaneet."
Jos Christophe ei ollut hellä noille "sohvatyynyn täyttäjille", kuten hän heitä kutsui, niin vielä vähemmän hän oli sellainen orkesterin sirkusratsastajille, kuuluisille Kapellmeistereille, jotka kulkivat maaseutukiertueilla ihailuttamassa valkeiksi jauhottuja käsiään ja pyöreitä tahtipuikonliikkeitään. He harjoittivat kätevyyttään suurten mestarien kustannuksella ja koettivat kaikin mokomin vääristää tunnetuimmatkin teokset tuntemattomiksi, heitellen häränpyllyä C-mollisinfonian paperoitujen tynnyrinvanteiden läpi. Hän piti heitä vanhoina kiemailevina naaroina, orkesterin primadonnina, mustalaisina ja nuorallahyppijöinä.
Virtuoosit antoivat hänelle runsaan puheenaiheen. Hän sanoi olevansa jäävi arvostelemaan heidän taikatemppujaan. Hän väitti, että heidän mekaaniset harjoituksensa kuuluivat ammattikoulujen alaan ja että musiikkikritiikin asia ei ollut punnita heidän työnsä ansioita, vaan graafillisten koneiden, jotka mittaavat ja rekisteröivät nuottimerkkien luvun ja käytetyn työvoiman suuruuden. Joskus kehoitti hän jotakin kuuluisaa pianistia, joka oli kaksi tuntia kestävässä konsertissaan hymy huulilla ja tukka silmillä voittanut kaikkein suunnattomimmat vaikeudet, — esittämään kerran vain jonkin Mozartin lapsellisen andanten. — Hän tiesi kyllä itsekin, minkä ilon vaikeuksien voittaminen tuottaa. Hän oli nauttinut siitä itse: se oli hänelle eräs elämän iloja. Mutta hänestä tuntui hullunkuriselta ja alentavalta, ettei musiikkimies voinut nähdä muuta kuin asiansa automaattisimman puolen ja että hän supisti koko taiteen suuruuden siihen. Hän ei voinut leppyä noille pianon "leijonille" tai "tiikereille." Laupiaampi hän ei ollut myöskään Saksassa kunnioitetuille kunnon pedanteille, jotka pelkäävät, kovasti muuttaa rahtuakaan mestarin tekstiä ja estävät siten kaiken aatteen lennon; he, kuten esimerkiksi Eugen Albert ja Hans von Bülow näyttävät jotakin kiihkeää sonaattia soittaessaan antavan pianotunteja.
Sitten saivat vuorostaan laulajat. Christophella oli paljon myrkkyä sydämellään, kun hän alkoi haukkua heidän barbaarista raskauttaan ja pikkukaupunkilaista paatostaan. Hänellä ei ollut muistossa pelkästään ilkeä reistailunsa tuon äsken kuvaamamme sinisen naisen kanssa. Hänessä piili pitkäaikainen kauna, jonka hän oli saanut monina kiduttavina teatteri-iltoina. Hän tuskin tiesi, silmät vai korvatko noissa näytännöissä enemmän kärsivät. Hänellä ei riittänyt vertauskuvia huomauttaessaan, mikä niissä oli ruminta, kulissitko, aistittomat puvut vai kirkuvat värit. Häntä kiusasi tyyppien, liikkeiden ja asentojen hengettömyys, luonnoton näyttely, näyttelijäin kykenemättömyys eläytyä esitettäviin henkilöihin, ja se hämmästyttävä välinpitämättömyys, jolla he saattoivat siirtyä osasta toiseen, kunhan se vain suunnilleen sopi samaan lauluääneen. Lihavat perheenmuorit, punaposkiset ja rattoisat, ilmestyivät vuorotellen Isoldena ja Carmenina. Amfortas näytteli Figarota. Mutta seikka, jolle Christophe oli arkatuntoisin, oli ruma laulutapa, varsinkin esitettäessä klassillisia teoksia, joissa meloodinen kauneus on oleellinen osa. Saksassa ei pystytty enää laulamaan 1700-luvun loppupuolen täydellistä musiikkia: se ei maksanut kai vaivaa. Gluckin ja Mozartin selvä ja puhdas tyyli, joka ikäänkuin kylpee italialaisessa autereessa niinkuin Goethen runous, — se tyyli alkoi muuttua ja tulla jo Weberissä kiilteleväksi ja rehenteleväksi, — tuoksi tyyliksi, jonka naurettavuudet Crociaton raskaiden karrikatyyrien tekijä on osoittanut; — ja viimein nuijasi sen selvän tyylin kuoliaaksi Wagnerin riemukulku. Walkyriain hillitön lento ja kimeä kirkuna olivat pimentäneet Hellaan taivaan. Odinin raskaat pilvenlongat tukahduttivat valon. Kukaan ei enää laulanut musiikkia: laulettiin runoelmia. Yksityiskohtaiset viat, hutiloidut pikkuseikat, väärät äänetkin annettiin anteeksi sillä tekosyyllä, että ainoastaan teoksen kokonaisuudella, aatteella, oli merkitystä…
— "Aate, niin, puhukaammepa siitä! Ikäänkuin te sitä ymmärtäisitte!… Mutta ymmärtäkääpä tai älkää, kunhan vain kunnioitatte muotoa, jossa se ilmenee: musiikki on ja tulee olemaan ennen kaikkea musiikkia."