Muuten tuntui Christophesta pelkältä hassulta kujeelta se suuri huoli, jonka saksalaiset taiteilijat olivat uhraavinaan ilmaisuun ja ajatukseen. Mitä he tarkoittivat ilmaisulla, ajatuksella? Niin, he työnsivät niitä kaikkialle, — kaikkialle, samalla tavoin. He olisivat voineet löytää vaikka villasukassa yhtä paljon ajatusta kuin jossakin Michelangelon veistoksessa. He näyttelivät ketä tahansa ja mitä tahansa samalla tavalla. Enimmistä heistä oli musiikissa oleellisinta — väitti Christophe — äänen laajuus, musiikki-meteli. Laulajan ilosta, joka on suuri Saksassa, oli sillä keinoin tullut jonkinlainen ääni-atleetin urheilu. Kysymyksessä oli täyttää keuhkonsa paisuksiin asti ilmalla ja paiskata se ulos voimakkaasti, tarmokkaasti, pitkään ja hyvässä tahdissa. — Eräälle suurelle laulajattarelle laati Christophe kiitokseksi sen todistuksen, että hänen terveytensä oli hyvä.
Eikä Christophe tyytynyt löylyttämään pelkästään taiteilijoita. Hän kapusi rampin ylitse katsomoon ja pieksi yleisöä, joka töllisteli suu auki hänen esitystään. Yleisö ällistyi eikä tiennyt, pitikö sen nauraa vai raivostua. Olihan sillä täysi oikeus huutaa, että sille tehtiin vääryyttä: se oli näet ehdottomasti varonut sekautumista mihinkään taiteellisiin otteluihin; se pysyi viisaasti kaikkien päivänpolttavien kysymysten ulkopuolella; ja milloin se pelkäsi olevansa väärässä, se taputti käsiään kaikelle. Ja nyt sanoi Christophe, että oli rikollista taputtaa käsiään!… Suosia huonoja taideteoksia? — Sekin oli jo ilkeä nieltävä! Mutta Christophe antoi yleisölle vielä lisää: hän haukkui sitä siitäkin, että se tohti osoittaa suosiotaan hyville sävellyksille:
— "Humbuugia, sanoi hän sille, te koetatte uskotella, että teillä on siihen oikein innostusta?… Joutavia, älkää luulkokaan, että me uskotaan! Te näytätte itsestänne aivan päinvastaisen kuin mitä tahdotte näyttää. Taputtakaa käsiänne, jos tahdotte, niille teoksille, jotka jossakin määrin tavoittelevat teidän suosiotanne. Taputtakaa noille pauhaaville finaaleille, jotka ovat luodut, kuten Mozart aikoinaan sanoi, 'pitkiä korvia varten'. Tehkää se oikein sydämen pohjasta: se määkynä on odotettua, se kuuluu ohjelmaan. — Mutta silloin, kun on soitettu Beethovenin Missa Solemnis!… Te raukat!… Se on viimeinen Tuomio; te olette nähneet huimaavan Glorian vyöryvän niinkuin myrsky valtamerellä, te olette nähneet syöksyvän ohitsenne jättiläismäisen tahdon ja raivoisan pyörteen, joka pysähtyy, murtuu, syöksyy pilviin, takertuu kaksin käsin syvyyden päällä häilymään, ja ryntää jälleen, täyttä lentoa avaruuteen. Myrsky karjuu, vääntelehtii. Kun se on noussut väkevimmilleen, tulee yhtäkkiä modulatsiooni, välkähtää ääni, joka raastaa auki taivaan pimeyden ja sinkauttaa kuten valoläikän meren pinnalle, joka on kelmeä kuin ruumis. Se on loppu: murhanenkelin raivoisa lento pysähtyy yhtäkkiä, sen levitetyt siivet lävistää kolme salaman iskua. Kaikki humisee ja vapisee vielä ympärillä. Silmä tuijottaa ankarasti eteensä. Sydän jyskyttää, hengitys tukkeutuu, jäsenet ovat halvatut… Ja tuskin on viimeinen ääni kajahtanut, niin te olette jo iloisia ja hupaisia, te huudatte, te nauratte, arvostelette muka, osoitatte suosiota!… Mutta te ette ole kuulleet mitään, tunteneet mitään, ymmärtäneet mitään, ette ole käsittäneet kerrassaan mitään! Taiteilijan kärsimykset ovat teille pelkkää kujetta. Teidän mielestänne ovat Beethovenin sieluntuskan kyyneleet hyvin kuvatut. Te huudatte ristiinnaulitsemiselle: 'Bis, bis!' Suuri sielu vääntelehtii koko elämänsä tuskassa huvittaakseen tunnin teidän hölmöyttänne…"
Näin puhui Christophe aavistamattaan saman suuren sanan kuin Goethe, vaikkei hän vielä ollut päässyt hänen vihaiseen rauhaansa:
"Kansa ottaa ylevän leikikseen. Jos se näkisi sen sellaisena kuin se on, ei sillä olisi rohkeutta näkyä kestää."
Kunpa Christophe olisi edes pysähtynyt siihen! Mutta vauhtinsa voimasta lensi hän vielä yleisönkin ohitse ja ammahti kuin tykinkuula kaikkein pyhimpään, tabernaakkeliin, keskinkertaisuuden loukkaamattomaan turvapaikkaan: nimittäin kritiikkiin. Hän alkoi pommittaa virkaveljiään sillä alalla. Eräs heistä oli suvainnut ahdistella ajan lahjakkainta säveltäjää, uuden koulun etevintä edustajaa, Hassleria, oikullisen omituisten, mutta nerokkaiden ohjelma-sinfoniain tekijää. Christophe, joka oli esitetty Hasslerille jo lapsena, säilytti aina häntä kohtaan erikoisen salatun hellyyden, kiitollisena siitä haltioitumisesta ja liikutuksesta, joka hänet silloin oli vallannut. Ja että typerä kriitikko, jonka tietämättömyyden Christophe hyvin tunsi, läksytteli nyt Hasslerin kokoista miestä ja komenteli häntä järjestykseen ja periaatteisiin, se sai Christophen suunniltaan:
— "Järjestystä, järjestystä! hän huudahti; — te ette tunne muuta järjestystä kuin poliisijärjestyksen. Nero ei anna kuskata itseään ennen tallatuille teille. Hän luo itse järjestyksensä, ja määrää tahtonsa laiksi."
Tämän ylpeän julistuksen jälkeen hän iski onnettoman arvostelijan kaulukseen, paljasti kaikki aasimaisuudet, mitä hän oli viime aikoina kirjoittanut, ja antoi hänelle järjestelmällisen löylyn.
Koko arvostelu otti sen loukkauksen omakseen. Siihen saakka oli se pysynyt ottelusta syrjässä. Se ei liioin tahtonut leikkiin: se tunsi Christophen, tiesi hänen kykynsä ja ettei hän ollut liioin kärsivällinen. Enintään olivat ainoastaan eräät heistä laupiaasti valittaneet, että niin lahjakas säveltäjä kuin Christophe Krafft erehtyi toimeen, joka ei kuulunut hänen alaansa. Mitä mieltä he muuten olivatkin (silloin nimittäin, kun heillä oli jotain mieltä) ja kuinka heitä Christophen arvostelut lienevätkin loukanneet, niin kunnioittivat he niissä toki omaa etuoikeuttaan arvostella kaikkea tarvitsematta itse olla arvosteltuina. Mutta heti, kun he näkivät Christophen häikäilemättä rikkovan arvostelijain keskinäisen hiljaisen sopimuksen, huomasivat he hänessä yleisen järjestyksen vihollisen. Heistä oli yksimielisesti vihastuttavaa, ettei niin nuori mies kuin Christophe suvainnut kunnioittaa kansallisia suuruuksia; ja he alkoivat sitkeän sodankäynnin häntä vastaan. He eivät tuhlanneet pitkiä kirjoituksia eivätkä vaivanneet itseään johdonmukaisilla vastaväitteillä — (he eivät mielellään lähteneet selvään taisteluun vihamiestä vastaan, joka oli heitä paremmin asestettu, vaikka sanomalehtimiehillä yleensä onkin erikoisen hyvä kyky väitellä asioista ottamatta huomioon toisten vastasyitä, tai viitsimättä niitä edes lukeakaan); — ei, pitkä kokemus oli osoittanut heille, että lehden lukija on aina samaa mieltä kuin sen tilaama lehtikin, joten he siis olisivat vain saattaneet arvonsa epäilyksen alaiseksi, jos olisivat ryhtyneet väittelemään: lehdessä täytyy ainoastaan myöntää, tai, vielä parempi, kieltää. (Kieltämisellä on aina kahtavertaa suurempi voima kuin myöntämisellä; painokin suoranaista seurausta: on helpompi pudottaa kivi alas kuin nakata se ilmaan.) Sen vuoksi turvautuivat he eräänlaiseen omaan systeemiinsä: he laativat tuon tuostakin salakavalia pikku uutisia, pilkallisia ja loukkaavia, joita ilmestyi sopivalla paikalla joka päivä ja koskaan ehtymättä. Ne tekivät hävyttömän Christophen naurunalaiseksi, mainitsematta häntä aina edes nimeltä, vihjaten vain kuultavalla tavalla juuri häneen. Ne vääristelivät hänen sanansa, niin että ne muuttuivat järjettömiksi; ne levittivät hänestä kaikenlaisia juttuja, joiden lähtökohta oli kyllä totta, mutta jatko pelkkää valheellista sotkua, ja niiden laskettu tarkoitus oli saada hänet riitaan koko kaupungin kanssa, ja vielä enemmänkin: itse hovin. Niissä hyökättiin yksinpä hänen ulkomuotonsakin kimppuun: hänen kasvojensa, vaatteidensa; ja ne saivatkin lopulta tehdyksi irvikuvan, joka tuntui luonnolliselta sen tähden, että sitä alinomaa toistettiin.
Kaikki edellä kerrottu olisi Christophen ystävistä ollut jotakuinkin yhdentekevää, ellei heidän aikakauslehtensäkin olisi saanut taistelussa osakseen iskuja. Oikeastaan annettiin nämä iskut vasta varoitukseksi; ei koetettukaan ärsyttää lehteä auttamattomaan riitaan, tarkoituksena oli ainoastaan erottaa se Christophesta: kummasteltiin, että aikakauslehti antoi sillä tavoin alentaa hyvää mainettaan, ja osoitettiin sopivasti, että jos ei lehti ottaisi varoitusta varteen, oltaisiin pakotetut karkaamaan koko toimituksen kimppuun, niin vastenmielisesti kuin se tehtiinkin. Eräät melkoisen lauhkeat alkuhyökkäykset Adolf Maita ja Mannheimia vastaan saivat pesueen jo hieman levottomaksi. Mannheim tosin nauroi: hän ajatteli, että tämähän saisi hänen isänsä, enonsa, serkkunsa ja koko hänen luvuttoman sukunsa suorastaan raivon valtaan, nuo henkilöt, jotka anastivat muka oikeudekseen valvoa kaikkia hänen tekojaan ja närkästyä niistä. Mutta Adolf Mai käsitti asian paljoa vakavammin, ja hän moitti Christophea, sanoen hänen saattavan aikakauslehden ikävään asemaan. Christophe pyysi häntä pitämään huolta omasta alastaan. Toisista, joihin isku ei kohdistunut, oli sangen huvittavaa, että Mai, joka istui heidän kanssaan erehtymättömyyden istuimella, sai köniinsä heidän asemestaan. Waldhaus nautti tästä salaisesti: hän sanoi, ettei mailmassa ole taistelua, jossa eivät jotkut kallot halkea. Tietysti hän käsitti asian niin, ettei hän suinkaan tahtoisi antaa siinä oman kallonsa haljeta; hän luuli yhteiskunnallisen asemansa ja sukulaisuus- ja muiden suhteittensa vuoksi olevansa turvassa iskuilta; eikä hänestä suinkaan ollut paha, että noita juutalaisia, hänen liittolaisiaan, hiukan peitottiin. Ehrenfeld ja Goldenring, jotka olivat siihen saakka säilyneet vielä ehjin nahkoin, eivät olisi välittäneet pienistä hyökkäyksistä: he pystyivät kyllä puolestaan vastaamaan. Mutta eräs seikka heistä oli tuntuvampi, nimittäin Christophen itsepäinen tahto saattaa heidät huonoihin väleihin kaikkien heidän ystäviensä ja varsinkin ystävättäriensä kanssa. Ensimäisiä artikkeleita lukiessaan olivat he nauraneet makeasti ja pitäneet koko asiaa erinomaisena kujeena: he ihailivat, millä voimalla hän pommitti ikkunaruutuja puhki; mutta he luulivat, ettei tarvittaisi muuta kuin sana, niin hänen taisteluintonsa lauhtuisi, tai ainakin kääntyisivät hänen iskunsa kohtaamasta niitä henkilöitä, joita he halusivat suojella. — Mutta asia ei ollut suinkaan sillä tavoin. Christophe ei totellut ketään: hän ei ottanut huomioon mitään suosituksia, ja hän raivosi yhä kuin hullu. Jos hänen antaisi valtoinaan temmeltää, ei koko kaupungissa enää voisi elää. Heidän pikku ystävättärensä olivat jo itku kurkussa ja vimmoissaan tulleet lehden toimitukseen ja saaneet aikaan ilkeitä kohtauksia. Toimittajat turvautuivat nyt koko diplomaattiseen neroonsa saadakseen Christophen lieventämään edes muutamia ankaria tuomioitaan: Christophe ei muuttanut sanaakaan. Toiset suuttuivat: Christophe suuttui myöskin, mutta ei muuttanut sittenkään. Waldhaus, jota toverien levottomuus huvitti, sillä häneen se ei koskenut, asettui Christophen puolelle, ärsyttääkseen toisia kumppaleita. Ehkäpä hän ymmärsi paremmin kuin muut Christophen jalomielisen mielettömyyden arvon, mielettömyyden, joka puski hillittömästi kaikkea vastaan ja katkaisi kaikki pakotiensä eikä välittänyt yhtään tulevaisuutensa turvasta. Mitä Mannheimiin tulee, hän nautti kuninkaallisesti tästä metakasta: hänestä tuntui hyvältä ilveilyltä, että hän itse oli tuonut tuon hullun tänne älykkäiden ja järkeväin pikku keikarien joukkoon, ja hän oli haljeta naurusta, kun hän luki sekä Christophen huitomia että hänen saamiaan iskuja. Vaikka hän siskonsa vaikutuksesta alkoikin jo uskoa, että Christophe oli hiukan päästään vialla, piti hän vain sen enemmän hänestä — — (hänen luonteensa melkein vaati, että ne, joita hän suosi, olivat hieman naurettavia). — Sen vuoksi tuki hän Waldhausin kanssa yhä enemmän Christophea toisia vastaan.