Mannheim, joka oli melkoisen käytännöllinen, vaikka koettikin kaikin voimin kuvitella, ettei hän sellainen ollut, sai sen hyvin perustellun aatteen, että hänen ystävänsä Christophen olisi edullista solmia asiansa maan silloisen edistyneimmän musikaalisen puolueen asiaan.
Siinäkin, kuten enimmissä saksalaisissa kaupungeissa, oli näet n.s. Wagner-Verein, joka edusti uusia aatteita vanhoillista suuntaa vastaan. — Oikeastaan ei ollut enää kovinkaan vaarallista puolustaa Wagneria, koskapa hänen maineensa oli jo tunnustettu ja hänen teoksensa merkitty kaikkien Saksan oopperain repertoaareihin. Mutta hänen voittonsa oli paremminkin tapahtunut väkivalloin kuin vapaasti myönnetty; ja pohjaltaan säilyi enemmistö yhäti itsepintaisesti vanhoillisena, varsinkin sellaisissa pikkukaupungeissa kuin tämä, joka oli jäänyt hiukan syrjään nykyaikaisista virtauksista ja joka eli vanhoilla kunniakkailla muistoilla. Enemmän kuin missään muualla vallitsi siellä saksalaisille synnynnäinen epäluulo kaikkea uutta kohtaan, ikäänkuin laiskuus, joka ei jaksa huolia mitään sellaista totta ja voimakasta, jota ei ole jo ikäpolvia märehtimällä heikonnettu. Se huomattiin parhaiten siitä, miten väkinäisesti kaikki sellaiset uudet teokset, jotka kulkivat Wagnerin henkeen, otettiin vastaan, joskaan ei uskallettu vastustaa itsensä Wagnerin sävellyksiä, sillä sehän asia oli jo ratkaistu. Niinpä olisi näillä Wagner-Vereineillä ollut sangen hyödyllinen tehtävä, jos he olisivat ottaneet sydämensä asiaksi puolustaa nuoria ja taiteellisesti pystyviä voimia. Ja sen ne tekivätkin joskus; Bruckner ja Hugo Wolf löysivät eräistä niistä kaikkein parhaimmat liittolaisensa. Mutta usein tukehutti mestarin itsekkyys hänen oppilaitaan; ja samoin kuin Bayreuthissä palveltiin mahdottomasti jumaloiden pelkästään yhtä ainoata olentoa, niin olivat Bayreuthin haaraosastotkin vain sellaisia pikku kirkkoja, joissa veisattiin ikuisesti messuja yhden ainoan Jumalan kunniaksi. Korkeintaan sallittiin sivukappaleissa loistaa niiden kaikkein uskollisimpien oppilaiden, jotka noudattivat kirjaimellisesti pyhiä uskonkappaleita ja palvelivat tomuun kumartuen tuota yhtä ainoaa, totista Jumalaa, hänen monine kasvoineen: musiikkia, runoutta, draamaa ja metafysiikkaa.
Sellainen oli tämänkin kaupungin Wagner-Verein. Se noudatti toiminnassaan kuitenkin määrättyä järjestelmää: se pestasi mielellään rekryyteikseen nuoria, lahjakkaita miehiä, joista sille saattoi olla hyötyä; ja kauan se oli jo vaaniskellut halukkain silmin Christophea. Se oli kautta rantain koettanut häntä jo lähestyäkin, mutta Christophe ei ollut sellaisesta välittänyt, sillä hänellä ei ollut mitään halua liittyä mihin tahansa. Hän ei ymmärtänyt, mikä hiisi hänen maanmiehiään pakotti aina ryhmittymään kuin lampaat ja miksi he eivät koskaan voineet tehdä mitään yksin: ei laulaa, ei kävellä eikä juoda. Hän inhosi koko Vereinswesen järjestelmää. Mutta yleensä hän suosi kuitenkin enemmän jotakin Wagner-Vereiniä kuin kaikkia muita Vereinejä: ainakin antoi tämä yhdistys silloin tällöin tekosyyn hyvillekin konserteille; ja vaikkei hän ollutkaan joka kohdassa taiteesta yhtä mieltä kuin wagnerianit, oli hän lähempänä heitä kuin muita musikaalisia ryhmiä. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi voinut löytää jonkin ymmärtämyskohdan itsensä ja tuon puolueen välillä; sillä se puolue kohteli Brahmsia ja "Brahmineja" yhtä väärin kuin hänkin. Christophe antoi siis esittää itsensä Wagner-Vereinille. Mannheim välitti asian: hän tunsi kaiken maailman. Vaikkei hän ollutkaan musiikkimies, oli hän Wagner-Vereinin jäsenkin. Johtokunta oli seurannut tarkkaavasti Christophien sodankäyntiä aikakauslehden palstoilla. Eräät hyökkäysretket, joita Christophe oli tehnyt vastakkaiseen leiriin, näyttivät osoittavan, että hänellä oli vankat nyrkit ja että hän kelpaisi palvelukseen. Christophe oli tosin ampunut muutamia hävyttömiä nuolia Wagnerseuran epäjumalaakin kohti; mutta niitä ei oltu näkevinään; — ja ehkäpä nämä Christophen ensimäiset ja vielä melkoisen vaarattomat hyökkäykset saattoi helposti ymmärtää, kun ajatteli, millä innolla vastapuolikin koetti nujertaa Christophen jo ennenkuin hän ehti ilmaista ajatuksensa paremmin. Häneltä tultiin siis sangen rakastettavasti pyytämään lupaa esittää eräitä hänen sävellyksiään seuran tulevissa konserteissa. Christophea se imarteli ja hän myöntyi: hän tuli Wagner-Vereiniin; ja Mannheimin yllyttämänä hän antoi merkitä itsensä sen jäseneksi.
Wagner-Vereinin johdossa oli siihen aikaan erityisesti kaksi miestä, joista toinen oli sievoisen kuuluisa kirjailijana, toinen orkesterinjohtajana. Kumpikin uskoivat he Wagneriin yhtä sokeasti kuin muhamettilainen profeettaansa. Ensinmainittu heistä, Josias Kling, oli sommitellut Wagner-sanakirjan, — Wagner-Lexikon — josta saattoi heti paikalla löytää mestarin ajatukset de omni re scibili; se oli hänen elämänsä suurtyö. Hän osasi siitä ulkoa kokonaisia lukuja, aivan kuin Ranskan maalaisporvaristo ennen laususkella La Pucellen värssyjä. Josias Kling kirjoitti myöskin Bayreuther Blätteriin artikkeleita Wagnerista ja aarialaisesta hengestä. On itsestään selvää, että Wagner oli hänestä aarialaisuuden perityyppi; tyyppi, joka oli löytänyt saksalaisessa rodussa turvapaikan latinalaisen ja varsinkin ranskalaisen semitismin turmiollisia vaikutuksia vastaan. Hän julisti epäpuhtaan gallialaisen hengen joutuneen auttamattomasti tappiolle; mutta siitä huolimatta hän jatkoi joka päivä tuimasti taistelua, niinkuin tuo iankaikkinen vihollinen olisi yhä uhannut. Ranskassa ei hän tunnustanut löytyvän kuin yhden suurmiehen: se oli kreivi de Gobineau. Kling oli pieni ukko, hyvin siisti, sangen kohtelias, ja punasteli kuin vanhapiika. — Toinen Wagner-Vereinin pylväs, Erich Lauber oli ollut neljänkymmenen vuoden vanhaksi erään kemiallisen tehtaan johtajana; sitten oli hän yhtäkkiä kääntänyt kelkkansa ja ruvennut orkesterinjohtajaksi. Siihen hän olikin lujalla tarmollaan ja myöskin rikkautensa voimalla päässyt. Hän oli oikea Bayreuth-fanaatikko: kerrottiin, että hän oli kulkenut jalkaisin Münchenistä Bayreuthiin, toivioretkeläisen töppösissä. Oli kummallista, että tuo mies, joka oli lukenut ja matkustellut paljon, koetellut monia ammattioloja ja näyttänyt aina olevansa tarmokas persoonallisuus, muuttui aina, kun musiikkiin koskettiin, suuren lauman lampaaksi; kaikki hänen omintakeisuutensa hävisi, ja hän oli silloin vieläpä hiukan tuhmempi kuin muut. Koska hän oli musiikkialalla sangen epävarma itsestään, ei hän luottanut omaan tunteeseensa, vaan seurasi orjallisesti joka kohdassa Bayreuthin Kapellmeisterien ja patenttitaiteilijain antamaa Wagner-tulkintaa. Kaikki kulissit ja moniväriset pukulaitteet, jotka ihastuttivat Wahnfriedin pikku hovin lapsellista ja barbaarista makua, olisi hän tahtonut jäljentää pienimpiinkin yksityiskohtiin asti. Hän muistutti ihailussaan noita Michelangelo-fanaatikkoja, jotka kopioivat häntä niin tarkoin, että ottivat kopioonsa yksinpä ne rappaukseen syntyneet halkeamat ja homepilkutkin, jotka aika oli hänen pyhiin teoksiinsa tehnyt ja sillä tavalla pyhittänyt vioittumatkin.
Nämä kaksi herraa eivät tosin olleet liioin Christophen maun mukaisia; mutta he olivat maailmanmiehiä, seuraihmisiä ja kumpikin varsin oppineita; eikä Lauberin kanssa puheleminen ollut suinkaan epäintressanttia, kun vain ei jouduttu puhumaan musiikista. Lauberilla oli muuten jokin ruuvi irti, eikä sellainen ollut Christophesta yleensä kovin vastenmielistä: se oli virkistävää vaihtelua järkeväin ihmisten latteuden rinnalla. Christophe ei vielä tiennyt, ettei mikään ole kiusaavampaa kuin puuta heinää puhuva ihminen, ja että niissä, joita, aiheetta kyllä, "originelleiksi" sanotaan, on vielä harvemmin omintakeisuutta kuin koko muussa yleisön laumassa. Sillä sellaiset "originellit" ovat vain typeriä mielipuolia, joiden ajatus rajoittuu pelkkiin määrättyihin kellokoneiston liikkeisiin.
Josias Kling ja Lauber olivat ensin Christophea kohtaan sangen suopeita, koska he toivoivat voittavansa hänet puolelleen. Kling omisti hänelle ylistävän artikkelin ja Lauber myöntyi seuraamaan tarkoin kaikkia hänen ohjeitaan esittäessään Vereinin orkesterissa hänen kappaleitaan. Se liikutti Christophea, mutta kovaksi onneksi turmeli asianomaisten huono ymmärrys heidän auliin halunsa hedelmät. Hänellä ei ollut kykyä kuvitella mitään erinomaisia ihmisistä pelkästään siitä syystä, että he häntä ihailivat. Hän oli paljon vaativa olento. Hän ei tahtonut itseään ihailtavan minkään sellaisen vuoksi, mitä hän ei ollut; ja hän piti enemmän vihollisinaan kuin ystävinä niitä ihmisiä jotka olivat tulleet erehdyksestä hänen ystävikseen. Niinpä ei hän ollutkaan yhtään kiitollinen Klingille siitä, että Kling luuli näkevänsä hänessä Wagnerin oppilaan ja haeskeli yhtymäkohtia hänen Liediensä ja eräiden Tetralogian osien välillä, vaikka niissä ei ollut muuta yhteistä kuin eräitä skaalaan kuuluvia nuotteja. Eikä hän ollut laisinkaan iloinen, kun näki konsertissa kappaleensa muurattuna kahden wagnerilaisen draamallisen kallionmöhkäleen väliin, — ja erään aivan arvottoman Wagnerin-apinoitsijan sokerileivoksen viereen.
Christophea alkoi piankin tässä pienessä kappelissa tukehduttaa. Se oli pelkkä akademia, yhtä ahdas kuin kaikki entiset, ja vielä suvaitsemattomampi, koska se oli nousukas taiteen alalla. Christophelta alkoivat kadota kuvitelmat jonkun erikoisen taidemuodon tai aatteen ehdottomasta arvosta. Tähän saakka hän oli luullut, että suuret ajatukset hiovat kaikkialle valoansa. Nyt hän huomasi, että kuinka aatteet koettavatkin muuttua, ihmiset pysyvät aina samoina; ja että ainoastaan ihmiset merkitsivät tämän maailman menossa jotakin: aatteet elivät omaa elämäänsä. Jos ihmiset syntyivät keskinkertaisina ja orjamaisina, niin nerokin muuttui keskinkertaiseksi heidän sielujensa läpi kulkemaan joutuessaan; ja vapautuksen huuto, joka sankarilta pääsee, kun hän murtaa kahleensa, muuttuu tulevissa polvissa orjuuden ilmausmuodoksi. — Christophe ei voinut olla ilmaisematta näitä tunteitaan. Hän ei lyönyt laimin ainoatakaan tilaisuutta, milloin voi karata tällaisen taide-fetisismin kimppuun. Hän julisti, ettei niissä asioissa tarvita enää epäjumalia eikä klassikoita, ei minkäänlaisia, että ainoastaan sillä oli oikeus sanoa itseään Wagnerin hengen perilliseksi, jolla oli kyky tallata jalkoihinsa itse Wagner ja astella edelleen suoraa tietään, katsoen yhä eteen-, eikä koskaan taaksepäin, — ainoastaan sillä, jolla oli rohkeutta antaa kaiken sellaisen kuolla, jonka oli aika kuolla, ja pysyä kiivaassa elämän yhteydessä. Klingin tyhmyys sai ärsytetyksi Christophen hyökkäykseen. Christophe paljasti kaikki viat ja naurettavuudet, mitä hän huomasi Wagnerissa. Wagnerilaiset eivät jättäneet syyttämättä häntä narrillisesta kateudesta heidän jumalaansa kohtaan. Christophe puolestaan ei epäröinyt, että nuo samat herrat, jotka nyt ylistivät Wagneria, hänen kuoltuaan, olisivat olleet ensimäiset tukehduttamaan hänet hänen eläessään: — siinä suhteessa hän teki kuitenkin heille väärin. Jollakin Klingillä ja Lauberillakin oli ollut innostuksen aikansa; parikymmentä vuotta sitten he olivat taistelleet eturivissä; mutta, niinkuin ihmisistä enimmät, olivat he väsyneet keskelle tietä. Ihminen on yleensä niin heikko, ettei hän voi jatkaa matkaansa päästyään ensimäiselle vuorenpengermälle, vaan hengästyy pilalle; ylen harvoilla riittää keuhkoja noustakseen vielä ylemmäksi.
Christophen jyrkkyys vieroitti pian hänestä uudet ystävät. Heidän suopeutensa oli ollut jonkinlaista kauppatarjousta: hänen olisi pitänyt olla heidän puolellaan, muuten eivät he häntä tukeneet; ja nyt huomattiin hyvinkin pian, ettei Christophe tinkisi mitään itsestään: hän ei pestautuisi rekryytiksi. Silloin kääntyi tuuli kohta. Se ylistys, jonka hän kielsi puolueen jalustalle kohottamilta suurilta tai pieniltä patenttijumalilta, kiellettiin nyt vuorostaan häneltä. Hänen sävellyksiään ei enää otettu vastaan niin hartaasti kuin ennen; ja eräät alkoivat jo jyrkästi paheksua, että hänen nimensä oli liian usein ohjelmissa. Häntä pilkattiin takanapäin, ja kritiikki ärtyi päivä päivältä; Kling ja Lauber olivat vaiti ja osoittivat siten yhtyvänsä kritiikkiin. Kuitenkin varoivat he vielä rikkomasta välejään Christophen kanssa: ensinnäkin siitä syystä, että Rheinin maiden ihmiset pitivät yleensä ratkaisun lykkäämisestä, siis ratkaisuista, jotka eivät ole mitään ratkaisuja, koska niillä on etuoikeutena jatkaa äärettömiin epämääräisiä asiantiloja; ja toiseksi sentähden, että toivottiin vielä voitavan tehdä hänelle, mitä vain tahdottiin: joskaan ei luultu enää voitavan muuttaa hänen mielipiteitään, niin ainakin uskottiin hänen väsyvän.
Christophe ei antanut heille aikaa heidän yrityksensä toteuttamiseen. Jos hän milloin oli tuntevinaan, että joku oli pohjaltaan hänelle epäsuopea, mutta ei tahtonut sitä tunnustaa ja koetti sen sijaan kuvitella olevansa hänen miehiään pysyäkseen hänen kanssaan hyvissä väleissä, niin hän ei levähtänyt ennenkuin hän sai tuolle henkilölle osoitetuksi, että hän oli hänen vihollisensa. Ja kun hän eräänä iltana Wagner-Vereinissä huomasi vastassaan niin ulkokullatun vihollisuuden muurin, ettei hän enää jaksanut sitä sietää, ilmoitti hän Lauberille kursailematta eroavansa seurasta, Lauber ei voinut ymmärtää tästä mitään; ja Mannheim ryntäsi Christophen luokse ja koetti sovittaa asiaa. Kuullessaan hänen ensimäiset sanansa, purkautui Christophen sisu:
— Ei ei, ei, ja vielä kerran ei! Älä puhu minulle enää koko joukkiosta. Minä en tahdo heitä nähdä… Minä en voi, minä en välitä heistä enää… Olen hirveästi kyllästynyt ihmisiin; minä tuskin viitsin katsoa heitä kasvoihin.