Mannheim nauroi sydämensä pohjasta. Hän ei ajatellut liioin, miten hän voisi rauhoittaa kiihtynyttä Christophea, vaan miten hän itse saisi iloa tästä kohtauksesta:
"Tiedän kyllä, etteivät he kauniita ole; mutta sehän ei ole mikään uutuus; sanopas, mitä nyt oikein on tapahtunut?"
— Ei kerrassaan mitään. Minä se vain olen saanut tarpeekseni, minä… Niin, naura vain, pilkkaa sanojani: tietysti minä olen hullu. Viisaat ihmiset noudattavat logiikan ja terveen järjen lakeja. Minä en ole sellainen; minä olen mies, joka toimin omien vaikutusteni mukaan ja välittömin puuskin. Kun minuun on kasaantunut varma määrä sähköä, täytyy sen purkautua, maksoi mitä maksoi; ja sen pahempi muille, jos se polttaa heidän nahkaansa! Ja vielä pahempi minulle itselleni! Minä en ole luotu elämään ihmislaumassa. Tästä alkaen minä tahdon olla vain itseni omaisuutta.
— Et suinkaan aikone tulla toimeen ilman jotakin maailmaa? kysyi Mannheim. Ethän voi soittaa yksin sävellyksiäsi. Sinä tarvitset laulajia, laulajattaria, orkesteria, orkesterinjohtajia, yleisöä, kättentaputusystäviä…
Christophe huudahteli:
— En tarvitse, en, en!…
Mutta viimeisen sanan kuullessaan hän ryntäsi ylös:
— Ystäviä sellaiseen! Etkö jo häpeä puhua?
— En tarkoita ostettuja taputtajia (vaikka se, totta puhuen, onkin ainoa vielä keksitty keino, jolla saadaan näytetyksi yleisölle jonkin taideteoksen arvo). — Mutta aina tarvitaan jonkinlainen apujoukko: pieni ryhmä, joka ympäröi tekijää ja tottelee hänen viittauksiaan. Siinä ovat ystävät tarpeen.
— En tarvitse ystäviä!