— Silloin sinulle vihelletään.
— Ja minä tahdonkin, että minulle vihelletään! Mannheim oli varsin voitonvarma.
— Sitäkään iloa ei sinulle kauan kustanneta. Sinun teoksiasi ei soiteta.
— Hyvä, olkoot soittamatta. Luuletko sinä, että minä välitän kavuta miksikään suuruudeksi? Kyllä, minä olin jo vähällä joutua tavoittelemaan sitäkin päämäärää… Mitä tyhmyyttä! Mielettömyyttä! Älyttömyyttä!… Aivan kuin tuon kaikkein alhaisimman ylpeyden lajin tyydyttäminen olisi kyllin suuri palkinto kaikista sitä ennen tehtävistä uhrauksista, — ikävystymisestä, kärsimyksistä, töykeistä loukkauksista, alentumisesta, häpeällisestä myöntymisestä — kaikesta, mikä on moisen kunnian hinta! Piru minut vieköön, jos annan koskaan sellaisten huolten enää kiusata aivojani! Ei kysymystäkään siitä enää! Minä en tahdo olla missään tekemisissä yleisön, yleisenä olemisen kanssa. Julkisuus on konnain humbuugia. Minä tahdon olla yksityishenkilö, ja elää itseäni ja niitä varten, joista minä pidän…
— Aivan niin, myönsi Mannheim ivallisesti. Miksipä et rupeaisi joksikin käsityöläiseksi. Esimerkiksi suutariksi?
— Ah, jos minä olisinkin suutari, sellainen kuin esimerkiksi tuo verraton Hans Sachs! huudahti Christophe. Kuinka elämä silloin olisi iloista ja mukavaa! Suutari arkipäivisin, — musiikkimies sunnuntaisin ja ainoastaan pienessä tuttavapiirissä, omaksi ilokseni ja parin ystävän? Se olisi ihmisen arvoista!… — Olenko minä hullu, hukkaan aikaani ja vaivaani saadakseni pelkästään ilon joutua kaikkien nautain tuomioiden uhriksi? Eikö ole paljoa parempi ja kauniimpi olla muutamien kunnon ihmisten rakastama ja ymmärtämä kuin tuhansien idioottien ymmärtämä, arvostelema, naperoima, imelöimä?… Ylpeyden ja kunnianhimon piru ei vedä minua enää koskaan nenästä: siihen saat luottaa!
— Sen uskon, sanoi Mannheim.
Mutta hän ajatteli:
— Tunnin päästä hän puhuu aivan toisin.
Ja hän jatkoi rauhassa: