— No niin, minä siis hieron jälleen sovinnot Wagner-Vereinin kanssa?
Christophe kohotti molemmat kätensä:
— Näin, näinkö olen kokonaisen tunnin kiusannut kurkkuani vakuuttaakseni sinulle juuri päinvastaista!… Ei, sanon sinulle vielä kerran jyrkästi, että minä en astu sinne enää jalallanikaan. Minä vihaan kaikkia noita Wagner-Vereinejä, kaikkia Vereinejä, kaikkia tuollaisia lammastarhoja, joita ihmiset tarvitsevat saadakseen pusertua toisiaan vastaan ja määkyä yhteen ääneen. Mene sanomaan puolestani noille lampaille, että minä olen susi, että minulla on hampaat, ja että minä en ole luotu kaluamaan heidän laitumillaan!
— Hyvä, hyvä, se heille sanotaan, myönsi Mannheim ja poistui, sangen ihastuneena aamuunsa. Hän ajatteli:
— Hän on hullu, aivan pähkähullu…
Hänen sisarensa, jolle hän sitten heti kertoi kohtauksen, kohautti hartioitaan ja sanoi:
— Hulluko? Kuvittelee vain sitä nyt meille!… Hän on tyhmä, ja narrillisen ylpeä…
Kuitenkin Christophe jatkoi vimmattua sotaansa Waldhausin aikakauslehdessä. Ei silti, että se olisi häntä huvittanut: arvostelu-homma ikävystytti häntä, ja hän oli jo heittämäisillään kaikki hiiteen. Mutta kun hänen suutansa koetettiin tukkia, niin hän yltyi: hän jatkoi itsepäisesti, hän ei tahtonut näyttää siltä kuin olisi antanut myöten.
Waldhaus alkoi tulla rauhattomaksi. Niin kauan kuin hän oli säilynyt keskellä läimäyksiä koskemattomana, oli hän seurannut sotaa tyynin mielin kuin mikäkin Olympon jumala. Mutta joku viikko sitten näyttivät eräät lehdet kadottaneen tietoisuutensa hänen persoonansa loukkaamattomasta laadusta; ne keksivät käydä hänen kirjailija-itserakkautensa kimppuun, ja niin harvinaisen ovelasti, että Waldhaus olisi aivan huomannut siinä jonkun tuttavan kynnet, jos olisi ollut älykkäämpi. Itse asiassa nämä hyökkäilyt olivatkin Ehrenfeldin ja Goldenringin salakavalaa keksintöä, jolla he olivat päättäneet, kun eivät enää muuta neuvoa löytäneet, tehdä lopun Christophen polemiikeista. He laskivat oikein. Waldhaus julisti heti paikalla, että Christophe alkoi häntä hermostuttaa; eikä hän Christophea enää kannattanut. Koko aikakauslehti vaivasi siitä lähtien päätänsä saadakseen Christophen vaikenemaan. Mutta menepäs pistämään kuonokoppa koiralle, joka parhaillaan ahmii saalistaan! Kaikki, mitä hänelle sanottiin, ärsytti häntä kahta uhemmin. Christophe sanoi toisille, että he olivat akkoja, ja väitti puhuvansa kaikki, — kaikki, mitä hänen velvollisuutensa oli puhua. Jos he tahtoivat potkia hänet pois, oli se heidän asiansa! Koko kaupunki saisi silloin tietää, että he olivat yhtä suuria raukkoja kuin muutkin; mutta hän puolestaan ei lähtisi lehdestä omasta aloitteestaan.
Herrat katselivat ällistyneinä toisiinsa, ja sitten he haukuskelivat Mannheimia, että hän oli hankkinut mokoman hullun heidän kimppuunsa. Mannheim nauroi yhä vain, lupasi nolata kunnolleen Christophen, ja löi vetoa, että Christophe jo seuraavassa artikkelissaan sekoittaisi koko lailla vettä myrkkyynsä. Toiset eivät liioin häntä uskoneet; mutta todellisuus näytti, ettei Mannheim ollut turhaa kerskunut. Christophen seuraavassa kirjoituksessa ei ollut ainoaakaan solvaavaa huomautusta kenellekään, vaikkei se ollutkaan mikään kohteliaisuuden näyte. Mannheimin keino oli kovin yksinkertainen; kaikki ihmettelivät, etteivät he olleet ennen sitä keksineet: Christophe ei lukenut koskaan myöhemmin, mitä hän oli aikakauslehteen kirjoittanut; niin ja näin luki hän edes korrehtuureja, ja teki senkin sangen nopeasti ja huonosti. Adolf Mai oli monen monta kertaa tehnyt siinä suhteessa hänelle happamen-makeita huomautuksia: hän sanoi, että painovirhe vie siistin aikakauslehden arvon. Christophe ei käsittänyt tätä arvostelua aivan vakavasti ja vastasi, että ne, joita hän haukkuu, ymmärtävät kyllä asian painovirheineenkin. Mannheim käytti nyt hyväkseen tätä Christophen laiminlyöntiä: hän sanoi, että Christophe oli oikeassa, että korrehtuurin luku oli faktorin hommaa; ja hän halusi vapauttaa Christophen siitä kokonaan. Christophe suorastaan heltyi kiitollisuudesta; mutta kaikki toiset vakuuttivat hänelle yhteisestä sopimuksesta, että sellainen järjestely oli heillekin hyödyksi, sillä se säästi aikaa. Christophe jätti siis korrehtuurinsa Mannheimin käsiin ja pyysi häntä korjaamaan ne hyvin. Mannheim ei jättänytkään sitä tekemättä: se oli aivan uutta ja ihastuttavaa leikkiä. Ensin hän ei uskaltanut muuta kuin laimentaa joitakuita liian jyrkkiä sanoja, jättää pois sieltä täältä muutamia epäkohteliaita nimityksiä. Mutta menestys rohkaisi häntä, hän tohti pitemmälle: hän alkoi muokata toisin kokonaisia lauseita ja niiden ajatustakin; hän saavutti pian siinä ammatissa erinomaisen kätevyyden. Koko temppu oli säilyttää lauseen ulkonainen kuori ja sen karakteristinen muoto ja kuitenkin saada sillä sanotuksi aivan päinvastaista kuin Christophe oli tarkoittanut. Mannheim otti nähdäkseen suuremman vaivan väärentäessään Christophen artikkeleita kuin hänellä olisi ollut, jos hän olisi tehnyt ne itse kokonaan; koskaan hän ei ollut työskennellyt näin ankarasti. Mutta hän nauttikin tuloksesta: moni musiikkimies, jota Christophe tähän asti oli vainonnut myrkyllisiin sarkasmeihin saakka, aivan ällistyi, kun näki hänen vähitellen lauhtuvan, jopa sulavan viimein häntä suorastaan ylistelemäänkin. Aikakauslehti riemuitsi voitostaan. Mannheim luki toimitukselle yöpesunsa tulokset. Ja kaikki nauroivat kohti kurkkuaan. Ehrenfeld ja Goldenring sanoivat joskus Mannheimille: