Hän alkoi jo puhua kuin ihminen.
— Hyvä, tuo on hyvä!… (huudahti hän.) Famoosia!… Hirveän famoosia! (Schrecklich famos!)… Mutta, mitä hiittä! (murisi hän ällistyneenä), mitä tuo on?
Hän oli noussut istumaan divaanille, kurotti päätään eteenpäin, asetti kouransa kuulotorveksi korvalleen, puhui itsekseen, nauroi ihastuksesta, ja muutamissa omituisen harvinaisissa harmoniakohdissa pisti hiukan kieltään ulos suustaan, aivan kuin nuolaisten huuliaan. Jollakin odottamattomalla modulatsioonilla oli häneen sellainen vaikutus, että hän kavahti yhtäkkiä ylös, huudahti ja tuli istumaan pianon ääreen, Christophien viereen. Hän ei näyttänyt huomaavankaan, että Christophe oli siinä. Hän välitti ainoastaan musiikista. Ja kun kappale loppui, otti hän vihkon, luki avoinna olevat sivut, luki sitten seuraavatkin, äännähdellen yhä itsekseen ihastuksesta ja hämmästyksestä, aivan kuin olisi ollut yksinään huoneessa:
— Mitä hemmettiä!… intousi hän. Mistä tuo kollo on tämän keksinyt?…
Hän sysäsi Christophen olkapäästä syrjään ja soitti itse muutamia kohtia. Hänellä oli ihanat pianonsoittajan sormet, sangen pehmeät, hyväilevät ja keveät. Christophe huomasi hänen kapeat, hyvin hoidetut, melkein sairaalloisen aristokraatiset kätensä, jotka sopivat niin huonosti hänen muuhun olemukseensa. Hassler pysähtyi eräihin akordeihin, soitti ne uudestaan, räpytellen silmiään ja laksauttaen kieltään; hän hyräili niitä huultensa päillä, matkien eri soittimien ääntä, ja hän sekoitteli yhä soittoon omia huudahduksiaan, joissa ilmeni samalla sekä mielihyvää että harmia: hän ei voinut vastustaa itsessään jonkinlaista ärtymistä, ikäänkuin kateutta; ja kuitenkin hän nautti ahnaasti.
Vaikka Hassler puhuikin itsepintaisesti edelleen ainoastaan itselleen, ikäänkuin Christophea ei olisi ollut olemassakaan, ei Christophe, joka oli tullut mielihyvästä punaiseksi, voinut olla ottamatta omaan tiliinsä noita Hasslerin huudahduksia; ja nyt hän siis selitti, mitä hän oli tarkoittanut siinä tai siinä kappaleessa. Hassler ei näyttänyt ensin huomaavankaan, mitä nuorukainen sanoi, vaan puhui yhä edelleen ääneen ainoastaan omia mietteitään; sitten iskivät eräät Christophen sanat häneen niin, että hän vaikeni, ja istui yhä nuottivihkoa katsellen ja kuunteli Christophea vihkoa selaillen, vaikkei ollut muka häntä kuuntelevinaan. Christophe vilkastui puolestaan yhä enemmän. Ja viimein avasi hän kokonaan sydämensä: hän puhui naiivin kiihtyneenä kaikista suunnitelmistaan ja koko elämästään.
Hassler oli vaiti, hän oli joutunut jälleen tavalliseen irooniseen mielialaansa. Hän oli antanut Christophen ottaa vihkon pois käsistään; nojaten kyynärpäätään pianonreunaan ja otsaansa käteensä katseli hän nyt Christophea, joka selitteli nuorekkaan innostuneena ja liikutettuna teostaan. Ja hän hymyili katkerasti, kun muisti omia esikoisiaan, senaikaisia unelmiaan, ja ajatteli Christophea ja hänen toiveitaan ja niitä pettymyksiä, jotka varmasti odottivat häntä.
Christophe puhui maahan katsellen ja peljäten, ettei enää tietäisi, mitä puhuikaan. Hasslerin äänettömyys lamasi hänen mieltään. Hän tunsi, että Hassler tarkasteli häntä, että hän seurasi hänen jokaista sanaansa; hänestä näytti siltä kuin hän, olisi jo saanut murretuksi jään, joka heitä erotti, ja hänen sydämensä säteili iloa. Kun hän sitten lopetti, nosti hän arasti ja luottavasti päätänsä ja katsoi Hassleriin. Silloin koko hänen äskeinen ilonsa hyytyi yhtäkkiä, aivan kuin liian varhain puhjenneet silmut; niin vaikuttivat häneen Hasslerin tylyt ja ilveilevät silmät, jotka tarkastelivat häntä, ilman mitään hyvyyttä. Christophe vaikeni.
Jäätävän hiljaisuuden jälkeen Hassler puhui, kuivalla äänellä. Hän oli nyt jälleen muuttunut: hän näytteli muka tarpeellista ankaruutta nuorta miestä kohtaan; hän muokkasi julmasti hänen aikeitaan, hänen menestyksentoiveitaan, aivan kuin sisäisimmillä hetkillään tahtoessaan suomia itseään. Hän hävitti itsepintaisen kylmästi Christophen uskoa elämään, hänen uskoaan taiteeseen, hänen uskoaan omaan voimaansa. Hän esitti esimerkkinä oman itsensä, katkerasti, puhuen pilkallisesti nykyisistä teoksistaan.
— Sellaista tunkkaa! sanoi hän. Sellainen se niihin sikoihin menee! Luuletteko, että maailmassa on kymmentä ihmistä, jotka rakastavat musiikkia, tai onko siinä niitä yhtä ainoaa?