Ei muuta.
Christophelta meni jo rohkeus, hän oli jo nousta ylös ja lähteä pois; mutta hän ajatteli pitkää ja turhaan tehtyä matkaansa; ja kooten kaiken rohkeutensa hän ehdotti nyt Hasslerille änkytellen, että hän saisi soittaa hänelle joitakuita kappaleitaan. Ensimäiset sanat kuullessaan Hassler keskeytti.
— Ei ei, enhän minä ymmärrä sellaista hölynpölyä, — sanoi hän ilkkuvan ivallisesti ja hieman häikäilemättä. — Ja sitäpaitsi ei minulla ole aikaa.
Christophelle tulivat vedet silmiin. Mutta hän oli nyt päättänyt kerrankin, ettei hän lähtisi täältä ennenkuin olisi saanut kuulla Hasslerin mielipiteen töistään. Hän sanoi siis puoleksi nolona ja puoleksi vihoissaan:
— Pyydän teiltä anteeksi; te olette kerran luvannut minua kuulla; minä olen tullut tänne Saksan sydämestä pelkästään sitä varten: teidän on kuultava.
Hassler, joka ei ollut tottunut moiseen ryhtiin, katseli tuota kömpelöä nuorukaista, joka seisoi siinä vihoissaan ja punastuneena ja melkeinpä itku suulla: se oli hänestä huvittavaa; hän kohautti kyllästyneesti olkapäitään, osoitti hänelle sormellaan pianoa, ja virkkoi hullunkurisen alistuvaisena:
— No… antaa siis tulla!…
Sitten hän vääntäytyi divaanille aivan kuin aikoen torkahtaa, pöyhötteli pieluksia nyrkin iskuilla, asetti ne itseään venytellen käsivarsiensa alle, sulki puolittain silmänsä, aukaisi ne tuokioksi nähdäkseen, minkälaisen määrän nuottikääröjä Christophe oli vetänyt taskustaan, päästi pienen huokauksen ja varustausi ikävissään kuuntelemaan.
Christophe alkoi nöyryytettynä ja muserretuin mielin soittaa. Hassler avasi piankin sekä silmänsä että korvansa; sen sai aikaan ammatti-mielenkiinto, tuollainen harrastus, joka kyvykkäässä taiteilijassa aina herää, kun hänet vasten tahtoaankin tempaa jokin kaunis mukaansa. Ensin hän ei virkkanut mitään, loikoi vain liikkumatta; mutta sameus hänen silmistään väheni, ja hänen jöröt huulensa liikahtelivat. Sitten hän virkosi täydellisesti ja murahteli hämmästyksestä ja hyväksyvästi. Ne olivat pelkkiä sanattomia huudahduksia; mutta sävystä saattoi hänen ajatuksensa ehdottomasti arvata; ja se tuntui Christophesta kuvaamattoman hyvältä. Hassler ei enää muistanut soittamattomien tai jo soitettujen kappaleiden määrää. Kun Christophe oli lopettanut kappaleen, sanoi Hassler:
— Entä sitten, sitten!…