— Sellaisten ymmärtämisille minä annan palttua! Luuletko sinä, että minä sinun tähtesi olen hukannut elämäni?

Hassler nousi, heitti nuottivihkon pianon kannelle ja meni jälleen äskeiselle paikalleen divaanille, pitkin ja huojahtelevin jaloin. Christophe, joka oli nopeasti ymmärtänyt hänen ajatuksensa ja tuntenut sen solvaavan merkityksen, yritti vastata ylpeänä, ettei ole tarviskaan, että kaikki ihmistä ymmärtävät: eräät henget ovat yksinään enemmän arvoisia kuin koko kansa; ne ajattelevat häntä varten; ja sitä, mitä he ovat ajatelleet, täytyy hänenkin ajatella. — Mutta Hassler ei kuunnellut enää. Hän oli vaipunut taas apaattiseen tilaansa, hänessä nukkuvan elämän väsymykseen. Christophe oli liian terve ymmärtääkseen tällaista muutosta, mutta tunsi nyt hämärästi, että kaikki oli menetetty; ja kuitenkaan hän ei voinut sellaiseen alistua, koska oli jo melkein luullut voittavansa. Hän teki siis epätoivoisesti kaikkensa saadakseen Hasslerin mielenkiinnon heräämään; hän otti nuottivihkonsa ja koetti selittää niiden epäsäännöllisyyksien syitä, joista Hassler äsken oli huomauttanut. Hassler lojui pehmeässä sohvassa ja pysyi jörösti vaiti; hän ei myöntänyt eikä vastustanut mitään: hän odotti vain, että tämä loppuisi.

Christophe näki, ettei hän täällä voisi mitään. Keskellä lausetta hän siis vaikeni. Hän kiersi kokoon vihkonsa ja nousi ylös. Hassler nousi samoin. Christophe pyysi häpeissään ja nöyryytettynä anteeksi. Hassler kumarsi keveästi, samalla ylhäisen hienosti ja ikävystyneestä ja ojensi hänelle kätensä, kylmästi ja kohteliaasti. Sitten saattoi hän Christophen eteisen ovelle, pidättämättä häntä enää sanallakaan tai kutsumatta häntä tulemaan takaisin.

Christophe oli jälleen kadulla, perinpohjin lannistuneena. Hän meni umpimähkään minne sattui. Kuljettuaan kuin kone paria kolmea katua joutui hän sille raitiotiepysäkille, josta hän oli tänne tullut. Hän nousi raitiovaunuun, ajattelematta, mitä oikein teki. Siinä hän lyyhistyi penkille istumaan, käsivarret ja jalat hervottomina. Mahdotonta mitään ajatella, selvittää aivojaan: hän ei ajatellut mitään. Häntä peloitti katsella omaan itseensä. Siellä oli tyhjyys. Ja hänestä tuntui, että se tyhjyys oli hänen ympärillään ja tuli juuri tästä kaupungista; hän ei voinut täällä enää hengittää: tämä sumu, nuo jäykät ja jykevät rakennukset tukahduttivat häntä. Hänellä oli mielessä enää yksi ainoa seikka: paeta, paeta, mitä nopeimmin, — aivan kuin hän olisi paetessaan voinut jättää kaupunkiin sen katkeran pettymyksen, jonka hän oli siellä kokenut.

Hän palasi hotelliinsa. Kello ei ollut vielä puolta yhtä. Kaksi tuntia sitten oli hän sinne tullut, — sellainen valonhohde sydämessään! — Ja nyt oli kaikki sammunut.

Hän ei syönyt päivällistä. Eikä mennyt edes huoneeseensa. Ihmisten kummaksi pyysi hän laskunsa, maksoi sen kuten olisi ollut hotellissa yötä, ja sanoi lähtevänsä pois. Turhaan selitettiin hänelle, ettei hänen tarvinnut kiirehtiä, että se juna, jolla hän aikoi matkustaa takaisin kotipuolelleen, lähti vasta usean tunnin päästä, joten hänen olisi ollut parempi olla hotellissa. Hän tahtoi mennä heti paikalla asemalle: hän oli aivan kuin lapsi, hän tahtoi lähteä aivan ensimäisellä junalla, millä tahansa, ei enää jäädä hetkeksikään tähän kaupunkiin. Vaikka hän oli tehnyt näin pitkän matkan suurin kustannuksin — vaikka hän oli iloinnut paitsi siitä, että saisi nähdä Hasslerin, myöskin aikomuksestaan käydä museoissa, konserteissa, nähdä eräitä tunnettuja henkilöitä, — niin nyt ei hänellä enää ollut muuta ajatusta kuin päästä pois…

Hän tuli takaisin asemalle. Kuten hänelle oli sanottu, lähti hänen junansa vasta runsaan kolmen tunnin perästä. Sitäpaitsi ei se juna ollut pikajuna, — (sillä Christophen oli pakko tyytyä matkustamaan viimeisessä luokassa) — joten se pysähtyi usein välillä; Christophen olisi ollut mukavampi matkustaa seuraavalla junalla; se lähti kaksi tuntia myöhemmin ja tavoitti tämän ensimäisen matkalla. Mutta silloin olisi hänen täytynyt viipyä täällä kaksi tuntia kauemmin, ja sitä hän ei nyt voinut sietää. Hän ei poistunut junaa odotellessaan edes asemaltakaan, — synkkää odotusta noissa avarissa ja tyhjissä saleissa, meluavissa ja kolkoissa, joissa rientää aina outoja olentoja edestakaisin, kiireissään ja juoksujalkaa, kaikki vento-vieraita ja välinpitämättömiä, ei ketään tuttavaa, ei ainoankaan ystävän kasvoja. Kelmeä päivä sammui. Sähkölamput kuulsivat valoläiskinä sumun keskeltä, pimeästä, jonka ne tuntuivat tekevän yhäkin synkemmäksi. Christophesta tuntui jokainen hetki entistä ahdistavammalta, hän odotti tuska sielussaan lähtöhetkeä. Kymmenesti hän tunnin kuluessa meni tarkastelemaan rautatien aikataulua, ettei vain ollut erehtynyt. Ja kun hän nyt lueskeli sitä, vielä kerta alusta loppuun, aikansa kuluksi, niin hän huomasi erään paikannimen, jonka hän tunsi hämärästi tutuksi; vasta hetken päästä hän muisti, että sehän oli sen vanhan Schulzin kotikaupunki, joka oli kirjoitellut hänelle niin kilttejä ja ihastuneita kirjeitä. Kohta tuli hänelle sekasortoisessa sieluntilassaan aatos lähteä katsomaan tuota tuntematonta ystävää. Se kaupunki ei ollut aivan hänen paluutiensä varrella, vaan parin tunnin matkan päässä erästä paikallisrataa; se matka veisi kokonaisen yön, ja junaa täytyi muuttaa kolmisen kertaa ja odottaa sietämättömän kauan vaihtopaikoissa: Christophe ei sitä nyt laskenut. Aivan heti hän päätti lähteä sinne: hänellä oli vaistomainen tarve takertua jonkun ystävyyteen. Malttamatta pohtia asiaa hän sommitteli sähkösanoman ja ilmoitti Schulzille saapuvansa hänen luokseen seuraavana aamuna. Tuskin oli hän sähkösanoman lähettänyt, niin hän sitä jo katui. Hän ivaili katkerasti mielessään iänikuisia turhia kuvitelmiaan. Miksi mennä hankkimaan itselleen uutta tuskaa? — Mutta nyt se oli tehty. Nyt oli liian myöhäistä muuttaa aikomusta.

Näissä ajatuksissa vietti hän viimeisen odotustunnin. — Vihdoinkin tuli hänen junansa raiteille. Hän nousi siihen kaikkein ensimäisenä; ja niin lapsellisen kiihtynyt hän oli, että hän hengitti vapaammin vasta sitten, kun juna tärähti liikkeelle ja vaunun ikkunasta näkyi taakse jäävä, harmaaseen taivaaseen varjokuvana sulautuva kaupunki, suruisessa rankkasateessa, painuen yöhön. Hänestä tuntui, että hän olisi kuollut, jos hänen olisi täytynyt olla siellä yötä.

Samaan aikaan, — noin kello kuusi illalla, — tuli Hasslerilta kirje Christophelle hänen hotelliinsa. Christophen käynti oli herättänyt hänessä kaikenlaisia tunteita ja ajatuksia. Koko iltapuolen hän oli ajatellut katkerin muistoin eikä suinkaan epäsuopeasti tuota köyhää poikaa, joka oli tullut hänen luokseen niin innokkaana ja liikutettuna ja jota hän oli kohdellut aivan jäisellä tavalla. Hän katui nyt tuota vastaanottoaan. Totta puhuen se ei ollutkaan muuta kuin hänen varsin tavallisia jöröjä oikuttelunpuuskiaan. Hän päätti nyt korjata vian ja lähetti nuorukaiselle oopperapiletin ja pikku kirjelapun, pyytäen Christophea tulemaan tapaamaan häntä näytännön loputtua teatterin ovella. Christophe ei koskaan saanut tietää mitään siitä kirjeestä. Ja kun Christophe ei tullut, ajatteli Hassler:

— Hän äkämystyi. Oma vahinkonsa!