Hän kohautti olkapäitään, eikä etsiskellyt Christophea enempää.
Seuraavana päivänä ei hän enää muistanutkaan häntä.

Sinä päivänä oli Christophe jo kaukana Hasslerista, niin kaukana, ettei kokonainen ikuisuus olisi riittänyt lähentämään heitä toisiinsa. Ja he jäivät kumpikin ainaiseksi toisistaan erilleen, yksinäisiksi.

Peter Schulz oli seitsemänkymmentäviisi vuotta vanha. Hänen terveytensä oli aina ollut heikko, eikä myöskään ikä ollut häntä säästänyt. Hän oli melkoisen kookas, mutta kumarainen, ja hänen päänsä oli painunut alas rintaa vastaan; häntä vaivasi alinomainen lievä keuhkokatarri ja hän hengitti vaivalloisesti. Hengenahdistus, katarri ja bronkiitis runtelivat häntä; ja ne taistelut, joita ne hänelle tuottivat — kokonaiset yöt täytyi hänen istua vuoteessaan, ruumis kumarassa ja hien vallassa, tukehtumaisillaan ja saadakseen pihauksenkin ilmaa rintaansa, — ne taistelut olivat uurtaneet tuskalliset rypyt hänen pitkänsoikeihin, laihoihin ja parrattomiin kasvoihinsa. Nenä oli pitkä ja huipusta hiukan pöhöttynyt. Syvät vaot lähtivät silmien alapuolelta ja viiruttivat leukapielistä onttoja poskia poikittain. Ikä ja sairaudet eivät olleet yksinään muovailleet tuota surullista ja runneltua naamiota; elämän suruilla oli myöskin siinä työssä osansa. — Ja kuitenkaan hän ei kaikesta huolimatta ollut surullinen. Suuri, rauhallinen suu oli kirkaspiirteinen ja hyvä. Mutta varsinkin silmät antoivat hänen vanhoille kasvoilleen liikuttavan lempeän leiman; ne olivat vaalean-harmaat, kirkkaat ja läpikuultavat; ne katsoivat suoraan eteen, tyyninä ja puhtaina; ne eivät salanneet mitään, mitä hänen sielussaan oli: niistä olisi voinut lukea hänen olentonsa pohjimmaisiin syvyyksiin.

Hänen elämänsä oli ollut köyhä tapahtumista. Vuosia oli hän jo ollut yksin. Hänen vaimonsa oli kuollut, vaimo, joka ei ollut varsin hyvä, ei älykäs eikä liioin kauniskaan. Mutta hän säilytti vainajaa hellässä muistossaan. Viisikolmatta vuotta sitten oli hän menettänyt hänet, ja ainoanakaan iltana ei hän vieläkään nukkunut ennenkuin oli pitänyt pienen sielullisen seurustelun, surullisen ja hellän, vaimonsa kanssa; hän muisteli vaimoaan kaikissa päivän toimissa. — Hänellä ei ollut lapsia: se oli hänen suurin elämänsurunsa. Kaipuunsa saada antaa jollekulle hellyyttään oli hän nyt kohdistanut oppilaihinsa, joihin hän oli kiintynyt kuin isä poikiinsa. Siitä oli hän saanut sangen vähän vastalahjaa. Vanha ihminen saattaa tuntea olevansa lähellä nuorta, melkeinpä kehitykseltään samanikäinen kuin hän: kuitenkin hän tietää, että lyhyen vuosimäärän päästä heidän on erottava. Mutta nuori ei sellaista ajattele: vanhus on hänelle toisen ajanjakson mies: sitäpaitsi on nuori liiaksi kiintynyt silloisen hetkensä huoliin, ja hän kääntää siis vaistomaisesti kasvonsa pois näkemästä ponnistustensa synkkää päämaalia. Schulz-vanhus oli joskus saanut hiukan kiitollisuuttakin oppilailtaan, jotka olivat heltyneet hänen lämpöisestä ja nuorekkaasta harrastuksestaan kaikkea heitä koskevaa kohtaan, olipa se sitten onnellista tai onnetonta; he tulivat silloin tällöin häntä katsomaan; he kirjoittivat hänelle ja kiittivät häntä yliopistosta lähtiessään; jotkut kirjoittivat vielä myöhemminkin hänelle, pari kolme kertaa lähimpinä vuosina. Sitten ei vanha Schulz kuullut enää heistä mitään, paitsi että näki sanomalehdistä uutisia heidän edistymisestään, kenen milläkin tavalla: ja hän nautti heidän menestyksestään aivan kuin se olisi ollut hänen omaansa. Hän ei ollut närkästynyt siitä, etteivät he hänelle enää kirjoittaneet: hän tiesi monia puolustavia seikkoja siihen; hän ei suinkaan uskonut heidän sydäntään huonoksi, vaan luulotteli, että kaikkein itsekkäimmätkin heistä olivat tunteiltaan häntä kohtaan samanlaisia kuin hän heitä kohtaan.

Mutta kirjat olivat kuitenkin hänen suurin ilonsa: ne ainakaan eivät unohtaneet eivätkä pettäneet. Ne henget, joita hän niissä rakasti, olivat nyt jo pelastuneet ajan aalloista: ne olivat jo muuttumattomia, kiinnitettyjä iankaikkisiksi ajoiksi muotoon siinä rakkaudessa, jota ne herättivät lukijassa ja jonka ne itse näyttivät aivan kuin tuntevan, säteillen vuorostaan rakkautta heitä rakastaville. Tuo estetiikan ja musiikkihistorian opettaja oli kuin vanha, lintujen laulua helisevä metsä. Eräät noista lauluista kuuluivat sangen kaukaa, ne kaikuivat vuosisatain syvyydestä: silti olivat ne ainakin yhtä suloisia ja salaperäisiä kuin muut. — Toiset äänet olivat hänelle läheisempiä ja tuttavallisempia: ne olivat hänen rakkaiden toveriensa ääniä; jokaisen heidän lauseensa hän muisti, yhdistäen ne menneen elämänsä iloihin ja suruihin, joko tietoisesti tai tiedottomasti (sillä jokaisen päivän peitossa, jota auringon valo kirkastaa, vierii myöskin toisia päiviä, joita valaisevat tuntemattomat valot). Sitäpaitsi oli muitakin ääniä, joita ei oltu vielä koskaan kuultu ja jotka puhuivat asioita, joita oli kauan odotettu, kaikkea kaivattua: sydän aukesi niille kuin maa sateelle. Niin kuunteli vanha Schulz yksinäisen elämänsä hiljaisuudessa tuon lintuja vilisevän metsän ääntä; ja kuten sadun munkilta, joka nukkui onnen hurmiossa taikalinnun lauluun, vierivät vuodet häneltäkin, ja elämän ilta oli nyt tullut: mutta hänen sielunsa oli yhä kaksikymmenvuotiaan.

Hänen rikkautenaan ei ollut pelkästään musiikki. Hän rakasti runoilijoita, — muinaisia ja uusia. Hän piti erikoisesti oman maansa runoniekoista, varsinkin Goethestä; mutta hän rakasti toistenkin maiden runoutta. Hän oli oppinut, osasi useampia kieliä. Hän oli hengeltään Herderin ja suurten Weltbürgerien aikalainen, — kahdeksannentoista vuosisadan "maailmankansalainen". Hän oli elänyt vuotta 70 ympäröivät huimain taisteluiden vuodet, ja niiden avarat ajatukset olivat tunkeutuneet häneen. Ja vaikka hän jumaloikin omaa Saksaansa, ei hän ollut siitä pöyhkeä. Hän ajatteli Herderin tavalla "että kaikista ylpeistä on kansallisuudellaan ylpeilevä tyhmistä tyhmin", tai niinkuin Schiller: "sangen surkea ihanne on kirjoittaa ainoastaan yhtä kansaa varten". Hänen älynsä oli joskus arka; mutta hänen sydämensä oli ihailtavan laaja ja valmis ottamaan rakkaudella vastaan kaiken, mitä maailmassa oli kaunista. Ehkäpä hän oli liian armelias keskinkertaisuutta kohtaan; mutta siitä, mikä oli parhainta, ei hänen vaistonsa koskaan erehtynyt; ja joskaan hänellä ei ollut voimaa tuomita kelvottomiksi niitä huonoja taiteilijoita, joita yleisön mielipide ihaili, oli hänellä aina ryhtiä puolustaa omintakeisia ja voimakkaita taitelijoita, joita yleinen mielipide ei ymmärtänyt. Hänen hyvyytensä johti hänet usein harhaan; hän kauhistui, jos ajatteli tekevänsä vääryyttä; ja milloin hän ei rakastanut samaa kuin toiset rakastivat, ei hän saattanut kuvitellakaan muuta kuin että hän se oli erehtynyt; ja siksi hän rakasti lopulta sitäkin. Hänestä oli niin ihanaa saada rakastaa! Rakkaus ja muiden ihaileminen olivat hänen sielulleen vielä tarpeellisempia kuin puhdas ilma hänen rinta-raukalleen. Kuinka kiitollinen hän olikaan niille, jotka antoivat hänelle uuden tilaisuuden näyttää rakkauttaan! — Christophe ei saattanut aavistaa, mitä hänen Liedinsä olivat merkinneet Schulzille. Hän ei ollut itse niitä luodessaan tuntenut niitä laisinkaan niin voimakkaasti kuin Schulz. Se johtui siitä, etteivät nämä laulut olleet hänelle muuta kuin joitakuita hänen sisäisestä ahjostaan singonneita säkeniä: he olivat lentäneet siitä, niitä lentäisi paljon lisää. Mutta Schulz-vanhukselle aukesi niissä kokonainen uusi maailma, yhdellä ainoalla välähdyksellä, — kokonainen maailma, jota hän sai rakastaa. Se valaisi pitkäksi aikaa koko hänen elämänsä.

Vuosi sitten oli hänen täytynyt luopua toimistaan yliopistossa: yhä huonontuva terveys ei sallinut hänen enää niissä olla. Hän oli sairaana, vuoteenomana, kun kirjakauppias Wolf oli lähettänyt hänelle tapansa mukaan paketin viimeisiä musiikkiuutuuksia, joiden joukossa tällä kertaa olivat myöskin Christophen Liedit. Schulz oli silloin aivan yksin. Ei ollut ainoaakaan omaista, joka olisi ollut hänen luonaan; hänen vähät sukulaisensa olivat kuolleet kaikki jo kauan sitten. Hän oli joutunut vanhan emännöitsijänsä hoitoon, joka käytti väärin hänen heikkouttaan ja komenteli häntä aivan miten tahtoi. Pari kolme ystävää, ei juuri nuorempia kuin hänkään, tuli silloin tällöin häntä katsomaan; mutta hekään eivät olleet paljoa parempia terveydeltään, ja kun oli huono ilma, niin he pysyttäysivät sisällä ja jättivät nämä kyläilynsä. Silloin sattuikin olemaan talvi, kadut olivat täynnä puolisulaa lumiräntää: Schulz ei ollut nähnyt ketään koko päivänä. Hänen kamarissaan oli synkkää: kelmeä sumu painui sakeana kuin verho vasten ikkunoita ja esti näkemästä ulos: takan lämmin oli raskas ja väsyttävä. Läheisestä kirkontornista kuului vanhan, seitsemännellätoista vuosisadalla sommitellun kellosoittimen sävel, joka neljännes tunti, onnahtelevalla ja hirveän väärällä äänellä; yksitoikkoinen virren katkelma, jonka laupias sävy tuntui hieman ulkokultaiselta, silloin, kun ihminen itse ei ollut varsin iloisella tuulella. Vanha Schulz istui vuoteessa, nojaten selkäänsä pieluskasaan. Hän koetti jälleen lukea Montaignea, josta hän piti; mutta se lukeminen ei ilahuttanut häntä sinä päivänä niinkuin tavallisesti; hän antoi kirjan painua vuoteelle, hän hengitti vaivalloisesti, ja uneksi. Nuottipaketti oli siinä, sängyssä: hän ei tohtinut nyt sitä avata; hän tunsi sydämensä surulliseksi. Viimein hän huokaisi, ja avattuaan sangen huolellisesti sidenuoran, pisti päähänsä silmälasit ja alkoi lukea noita nuotteja. Hänen ajatuksensa kulkivat muualla: ne palasivat aina hänen entisiin muistoihinsa, joita hän koetti karttaa.

Vihko, joka hänellä oli kädessä, oli juuri Christophen sävellyksiä. Hänen silmiinsä osui nyt ensin muuan vanha hengellinen virsi, jonka sanat Christophe oli lainannut eräältä naiivilta ja hurskaalta 1600-luvulla eläneeltä runoilijalta, uudistaen niiden ilmaisun. Se oli Paul Gerhardtin "Christliches Wanderlied" (Kristityn vaeltajan laulu).

Hoff, o du arme Seele.
Hoff und sei urverzagt!
— — — — —
Erwarte nur die Zeit,
So wirst du schon erblicken
Die Sonn der Schönsten Freud.

Oi toivo, sielu-parka,
Ja luota, usko vain!
— — — — —
Kun aikas tullut on,
Saat nähdä ihanimman
Sä ilon auringon.